20.01.76 vartiotehtävä Meilahdessa Rannaton on eloni meri Se myrskyinen, pauhaava on. Ajan pienellä purrella, tähystän eteenpäin, vanaan. Huolissani olen laivan tuon kannella. Taas viitta, toinen, ohi meni. Tuulee – tuulella vene syöksyy kuohulla. Taas tähystän, näen samaa. Olo on arvoitus ajattelevalle, hänelle, ihmiselle. Hän itsekin on kysymys, itselleen. Ja loputtomasti se toistuu, tuntuu. Olen heikko, olen ihminen. Olen ajatteleva, itsellenikin. Miten ja miten? Aina vaan kyselen, uupuakseni. Näen kaupungin tuon, kun ikkunastani katson. Tuolla, tuollakin, vieläkin elämää. Elän suppeasti, olen kalpea. Niinhän se on: Ja kuitenkin, ei vain niin, vaan toisinkin. Kylä kaukainen tuolla on. Siellä on kotini.