Syntyminen johtaa kuolemaan. Kuolemassa lakkaan olemasta, vaikka sanonkin sen käyttämällä positiivista ilmaisua. Maailmassa ei ole sanaa eikä käsitettä, jolla kuoleminen il maistaan. Maailmassa on vai positiivisia lauseita. Ja kieli on aina positiivinen. Oleellisesti TEEN maailmassa. Mikä minussa tarkkailee itseäni? Mikä minussa vai miten minä tarkkailen objekteja? Kun puhutaan ”psyykestä”, tulee mieleen vastaavia ilmaisuja kuin ”pöytä”, ”tuoli”, ”talo”, jne. ”Psyyke” ei voi viitata erilliseen ihmisen osaan. Ihmisessä ei ole psyykettä mutta kielessä on ”psyyke”. Meillä on taipumus konkretisoida kieltä, tajuta abstraktiset kielen käsitteet niin, että ne muka viittaavat entiteetteihin sellaisissakin tapauksissa, joissa sana ei viittaa tai sen ei tiedetä viittaavan mihinkään. Kuten sanat Jumala, henki/ruumis, absoluutti, superego, libido, jne. Me puhumme tosiaankin asioista, joista ei voida puhua. On kyllä oikein puhua sanoista ja käsitteistä, mutta niistä puhuminen on kaukana reaalisesta maailmasta. Meidän tieteemme tulee olla tietoa tosiasioista eli maailmasta sellaisena kuin se on. Kieli on todellisuuden kuva, ei sama millään tavalla kuin todellisuus. ”Uskon Jumalaan”. Mitä se tarkoittaa eli mikä on sen referenssi? Uskoa. Jumala. Mihin uskon, jos uskon Jumalaan? ”Uskon peikkoihin”. Faktisesti kuvittelu = uskominen tässä tapauksessa. ”Kuvittelen Jumalan” = ”uskon Jumalaan”, koska kukaan ei tiedä, mikä ja millainen Jumala todella on. Pääsemme vain Raamattuun, yhteen kirjaan.

Alamme nähdä maailmaa kokemuksiemme muuttuessa muutosten mukaisesti. Jos luen kirjan, löydän maailmasta yhtymäkohtia sen ja kirjan kesken. Maailmani muuttuu jatkuvasti kuten solusysteeminä muutun – mutta aivan toisella tavalla. Teen kaiken ennen kuolemaani. Jokainen tekee kaiken ennen kuolemaansa. ”Jokainen kuolee oman kuolemansa”, mitä se sitten tarkoittaneekin? Puhumme ja kuvittelemme ymmärtävämme asioita, joista ei voida puhua eikä niitä voida ymmärtää. Voimme puhua niistä miten paljon tahansa, mutta kun kysymme ”mitä tarkoitat”, putoaa pohja pois ja huomaamme, että voimmekin vasta pyrkiä tietoon niistä ja kenties huomata, että se ei ollutkaan mahdollista. Onko meidän silloin hylättävä kaikki aikaisemmat lausumamme edellisistä asioista, joita ei vielä olekaan olemassa. Ovatko asiat ja esineet olemassa vasta meidän löydettyämme ne? Oliko Amerikka olemassa ennen Columbusta? Löysikö Columbus Intian, jonne hän luuli tulevansa vai Amerikan, jonne hän ilmeisesti ei luullut tulevansa? Maailmassa ei ole itsestäänselvyyksiä. Ihminen on aivoillaan pukenut tosiasioita ja kuvitelmia sanoiksi. Puhumme useammin kuin luulemmekaan sanoista kuin niitä vastaavista tosiasioista. Tunnen pelkoa mutta en aina tiedä, mitä pelkään. Mutta vaikka voisinkin nimetä pelkoni kohteen, voisin erehtyä, sillä eihän nimeäminen tee kohdetta pelättäväksi. Voin erehtyä yhtä suurella syyllä kaikissa tapauksissa. Minulla on tuntuma itseeni. Voin tarkkailla itseäni niin kuin voin koskettaakin itseäni. Minä olen kohde siis minälle. Tämä vaatii ajattelua ja tajuamista.

23.12.1975 Elämme vain kerran ja kuinka harvoja se järisyttääkään! Olen olemassa, kun elän. En ole olemassa, kun kuolen. Kuolema ilmaistaan helpommin negaatioin kuin positioin, sillä näin voimmekin vain tehdä, koska kaikki ilmaisut, negatiivisetkin ovat positioita. Emme voi oikeastaan puhua kuolemasta emmekä kuolemisesta, koska puhumme koko ajan vain elämästä ja elämisestä. Voin tarkastella maailmaa ja tuntea itseni siihen kuulumattomaksi ja olemattomaksi. Kun lakkaan olemasta, en merkitse luonnolle enempää kuin jos puu kaatuu kadulle, nii se viedään kunnosta riippuen johonkin erityiseen paikkaan - minut hautaan, puu esim. polttouuniin. Olen vähän ja paljon riippuen arvomitasta, jolla minua, jolla on yksi nimi, mitataan. Arvot ovat ihmisten keksimiä kuten niin lukuisat asiat, oliot ja prosessit tässä maailmassa – toista tuskin onkaan. Tiedän, että synnyin 1949. Kuolinpäivääni en tiedä. Jos tietäisin?, mitä se minua tai muita liikuttaisi. Kollektiivista ihmistä ei ole olemassa. On yksilöolijoita ainoastaan. Ihminen niin kuin muu olio on ainutkertainen. Kirjoihin on talletettu perinnettä, esim. tietoja. Me arvotamme kohteita ja itsemmekin. Minuus on itse. Olen minä. Mitä se tarkoittaa? Olinpa varma, luulen, tiedän tai kiellän, että kuolen tulevaisuudessa, niin joka tapauksessa kaikki tähän asti eläneet ovat tuhoutuneet. Mutta kokivatko he loppunsa? Ei kai. He eivät kokeneet. Jos kokivat, he eivät kuolleet vielä sillä hetkellä. Kuolemaa ei koeta, kuten L.W. oikein sanoo. Ihmiselle on salaisuuksia, mutta niitä ei ole maailmassa, koska maailma on annettua, siis positiivista. Maailma on enemmän kuin sanomme sen olevan. Meille tosin maailma on lausumamme siitä. Emme tunne ilmeisesti koskaan maailmaa eräässä täydellisyys-merkityksessä. .

Kuljin kerran katua – joka muistutti latua suoraviivaista, määränpäistä. Kun tulin kotvan matkaa ja päämäärään, huomasin, ettei katu tuo koskaan lakkaa eikä sillä ole määrää. Luulin kerran eläväni, uskoin, toivoin, ja kuvittelin. Sitten, aivan pian, kaikki kuin selveni: vain kuvittelin. Kerran kuljin hississä, joka oli aivan pimeä. Olin mielestäni kuin haalea muumio arkussa – tyhjässä. Luulin, että Jumala oli yksin kertaisesti vain olemassa. Mutta sitten sain selville, ettei Jumala ollutkaan yksin- kertaisesti vaan toisella tavalla - eräällä tavalla yksinkertaisille. Istun ja hakkaan kirjoituskonetta. Luen ja selaan lehteä. - Teen. Istun ja luen. - Aina niin samalla tavalla. Jokapäiväisyys voi olla ikävän näköinen ja nolla. Joskus nolla on pyöreä ikävyys, joka- päiväisyyttä. Koen maailmaa viidellä aistilla. Haistan, maistan, kuulen, näen ja tunnen. Näillä elimillä luon maailmani ja ne ovat maailmani. Olen mikrokosmos – pienoismaailma. Aatos syntyy, mutta syntyykö maailma? Syntyykö maailma, kun minä synnyn? Ja milloin se lakkaa olemasta – kuollessaniko? 23.12.75 Lääketiede sanoo fyysisestä todellisuudesta, sanooko siis teologia mitään? Mistä se puhuu? Juuri tuo ”mistä” olisi selvitettävä. Mitä eroa on lauseilla ”joulupukki tuo lahjoja” ja ”Kristus sovitti maailman”?Kumpi on varmempi väite, jos kumpikaan! Sanon ”näen auton”, mutta mitä minussa juuri silloin tapahtuu? Mitä tuo ”näen” oikeastaan on? Mikä on sen merkitys eli referenssi?

Ei kuolema ole jossakin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Vaan minä olen kuolevainen, koska olen ole- massa ja nykyisyydessä. Minulla on alkuni, oloni ja tuhoni. Alkuni on tuhoni. Ja sen syy. Olen olevainen, siksi kuolevainen. Elämä on kaari, jolla on alkunsa ja loppunsa. Se on se, mikä kaaren väliin jää. Jos tunnen ikävää, se on sitä. Jos tunnen ylevyyttä, en tunne vasta- kohtaa. Mutta kaari on, mitä olevainen olossaan kohtaa, mitä teitä hän kulkee ja harhailee. Ja sitähän elämä on: Jatkuvaa tuskaa, ilo ohi kulkee, onni pakenee, tuho odottaa. Itsemurha on murha. Sillä on motiivinsa ja oikeutuksensa. Itsemurha on teko tekojen joukossa. Niin kuin ihminen on ihmisten joukossa – keskellä ja kuitenkin kuin laidalla ja yksin. ”Itsemurha on väärin” on huudahdus. Mutta onko itsemurha vää- rin? Tuo huudahdus on monelle koettuna kauhistus, salassa tajunnalle pidetty ajatus. Entäpä, jos sittenkin, olenkin niin ajatellutkin, tullut totuuden tuntoon?

Katson taas kerran, hetken verran meren rantaa siintävää. Katson lintua liitävää, puuta rannalla huojuvaa. Kesä Suomessa on kaunis, enää siihen puoli vuotta. Pois en mennä tahtois, kantaa huolia suotta. Panen huolet, minne tahdon ja tahdonkin: pienen kiven koloon. Lapsi leikkii hiekkalaatikossa. ”Mitä mietit lapsikulta”, ” kysyn sulta pienokainen”. ”Mikä sinustakin tulee?” Hetken tauko. Ja hiekkatorni. ”Teen tornin, en ole lapsi, minustakin hienosäikeinen ru- noilija tulee aikanaan”. Kaksi lasta laatikolla. Kolmas laatikon laidalla. Riita suuri laatikossa. Ei riitaa poissa. Toiset kahden, yksi yksin, kumpiko on pa- rempi: toraa ja riitaa vai riitaa ja toraa. Olen yksin maailmassa, kuolen ja tuhoudun – ennemmin tai myöhemmin. Maailmassa huolen kannan, en maailman ulkopuolella. Pikemminkin olisin muuta joskus, en vain aina myöhemmin ja myöhemmin, sitten ja sitten, niin kuin ajatus toistaa. Ja kuitenkin: vain maailmassa – hetkenä, joka itseään toistaa. Maailmassa oleminen on ikävää, turhaa ja tarkoituksetonta. Mutta loppu tulee, aika kuluu umpeen. Ei ole joskus minulla ikävää, turh. ja tark. On vain tullut loppu, kun pyörä pyörä pysähtyi, mahdollisuus meni umpeen. Tuolini natisee. Kuulen äänen. Tunnen myös. En kuvittele ketään selkäni taa. Aika hurisee, olen, istun myös ja ajattele: tämäkin kaikki nyt tapahtuu – kohti loppua hiljalleen.

Kuulen juuri nyt huminaa. Ne ovat autoja. Eivät minun, jos kenenkään. Esineet liikkuvat paikasta toiseen. Ne aiheuttavat kolinaa, maalaisille ne ovat outoja, pirun, ei penninkään arvosta. Raha on materiaa. Minulla on materiaa mutta ei rahaa. Kaikki materia ei ole rahaa ja se pahaksi onneksi. Mutta monelle tuo materia, aine, tuo pelkkää pahaa, onnettomuudeksi ja vie tuholle ja tulee kirotuksi. Sairas ihminen on ihminen. Hän on sairaalassa ja sairastaa. Lääkärit ja hoitajat ovat terveitä ja sanovat: ”Ihminen tuo, mi huolia luo tuskissa on, pirun pauloissa, kirjaa herjaa.” Piru tuo, kohta tulee, noutaa, ottaa omansa. Tyytyväinen hän on. Mielensä ei onneton. Velikulta veitikka, saatikka sitten, kielensä, sukkela on, jouduttaa – tuhoa, tuskaa poistaa. Jumala on joskus voimaton. Hän on avuton.Piru parka pihdeissään, puottaa hiilen hehkuvan. Köyhä on hän miehiään,säälii vai omiaan. Helpotuksen suo, huolet nuo,ottaa pois ja rauhoittaa. Hiilen antaa omalleen, rauhan tuo – hän sanoo: sielulleen. Joulupukki ja piru menivät metsään synkkään kuin mihinkin. Päivisikin siellä, pimeällä tiellä,tappelivat, nahistelivat. Pitkänkin, tuon joulupukin,piru selkään pani, pukki säkissä nyt oli – kohta ei ollutkaan, kun hiilet parran vei.