TEE ITSESTÄSI MERKITYKSELLINEN! Entisenä pappina ja eläkeläisenä ”maailman arvoituksen” tutkiminen jatkuu, olosuhteet ( ikä, terveys, ym. ) vaan ovat radikaalisti muuttuneet ja muuttaneet: Paljonko on aikaa? Selaillessani tässä eksistenttisessä ( olemassaolon kokemuksessa ) nettiä, löysin sattumalta suomalaisen nuoren megafilosofi Frank Martelan kirjoituksia. Hän on tuottanut paljon, esitelmöinyt. luennoinut, kiertänyt maailmaa, konsultoinut eri yritysten johtajia, työntekijöitä; ollut koronasta tiedottavien neuvonantaja ja asioinut maan poliittisten johtajien kanssa filosofisena ja psykologisena peilinä. Häntä nyt tulkitessani ja soveltaessani huomaan, että hänen ihmiskuvansa perustuu paljolti eksistentialismi-filosofiaan ( ihminen olemassaolossa). Siitä johdannaisena ajattelutapa on eksistentiaalinen eli eksistenssifilosofia-opin mukainen). Eksistenssifilosofia sai potkua Euroopassa 2. maailmansodan raunioilla ja keskeiskäsitteitä ovat: ihmisen kokema” ahdistus”, ”pelko” saks. Angst; ihminen on ”viskattu maailmaan”, hän on täysin ”vapaa sidonnaisuudessa” ja hänen on itse luotava olemassaolonsa ( eksistenssinsä ), koska mikään Platonin C n. 350 eKr. ) perinteen ihmisen olemuksen ( essenssi ) teoria ei enää selitä nykyihmistä. Eksistenttinen kokemus on meille tuttu ja helposti käsitettävä. Miljoonat ihmiset ovat sen kokeneet ja kokevat tänään. Se vie jo eteenpäin, että Angstissaan ymmärtää itseään! Antiikin olemus-ajattelun mukaan rengin piti pyrkiä taitavaksi hevosen hoitajaksi ennalta määrätyn rengin mallin mukaan eikä puuttua isännän asioihin, joka kunnostautui isännän vakioroolin mukaan. Olemus-ihanteesta puhuu myös hellenistinen apostoli Paavali: ”Jokainen pysykään siinä säädyssä, jossa on, sillä aika on lähellä!” Ihmisen arkista käytännön tasoa tarkastellessaan Martela käyttää usein sanaa ”merkityksellinen”. Siihen liittyy läheisesti eksistentialismin käsitteet: tarkoitus, päämäärä, päämäärähakuisuus, mielekkyys ja mieli. Auttaessaan ihmisiä Martela koettaa saada heitä löytämään omalle toiminnalleen ja elämälleen sellaisia merkityksiä, jotka välittyessään toisille auttaisivat heitä löytämään omat tarkoituksensa omassa elämässään. Kun ihminen kokee elävänsä merkityksellistä elämää eli olemassaoloa, ts. hänellä on tarkoitusta miksi elää, se välittyy toiselle, jolla ei ehkä ole mitään tarkoitusta elämässä. Merkityksellinen elämä ei tipu taivaasta ”hällä väliä”- ihmiselle, ”antaa mennä”-ihmiselle eikä ”kunhan möllötettää”- ihmiselle! Merkityksellisen olemassaolon eli elämän saamisen eteen on ”mentävä itseen” kuin VT:n tuhlaajapoika ja jos vähänkin elämässä tuntuu olevan merkitystä, katsottava ympärillä olevia ihmisiä ja ruvettava toimimaan heidän hyväkseen: Ei eletä itselle omissa nautinnoissa, ei ”käperrytä itseensä” (incurvatus in se ), joka Martti Lutherin mukaan on synnin olemus. Victor Franklin logoterapian mukaan tarkoituksen löytäminen on ihmiselämän perusta: Keskitysleiriltä selvisivät parhaiten ne, jotka näkivät hulluudessakin järkeä ponnistella elämän puolesta! Tee siis itsestäsi merkityksellinen palvelemalla toisia esim. työn kautta, tylsänkin työn kautta, eläkeläisenä, nuorena, vanhana: hakkaa puita mummolle, kanna kassia, kysy mitä kuuluu, voinko jotenkin auttaa? Jos omassa elämässä koet merkityksellisyyttä, sen verran ja vain sen verran voit olla valoksi ja avuksi toiselle. Itse olen kiitollinen, että sain kirkon töissä harjoitella elämää ja elää merkityksellistä elämää diakonian kotikäynneillä. Siellä matalissa majoissa olimme toisillemme merkityksellisiä. Jorma Luostarinen

MITEN ELÄÄ HYVÄ ELÄMÄ? Papin työt ovat kohdallani jo menneisyyttä ja loppuelämän rajallisuus on fakta joka päivä. Eletty aika vaikuttaa ja kertautuu mieleen. Menneisyydestä kumpuavat vaikutelmat kiteytyvät paljolti kysymyksiin: miten se on mennyt ja millaista se on ollut? Näissä tunnelmissa löysin netistä sattumalta suomalaisen filosofin Frank Martelan artikkelin ”Opi elämään – eli miten elää hyvä elämä?” Hän pohtii asiaa filosofisesti Luc Ferryn teos taustalla. ”Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko.” Ferry ei ratkaise kysymystä, ainoastaan esittelee ”eri aikakausien tarjoamia vastauksia”. ”Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu. … Ihmiselämän päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä. Moraalinen elämä on elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää ne eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän.” ”Pelastuksen ongelmaan vastattiin” esim. synnyttämällä, ”tekemällä mainetekoja”, ajattelua kehittämällä, ”keskittymällä nykyhetkeen”, ”kiintymättä mihinkään liikaa” ja ”hyväksymällä maailma sellaisenaan”. Kristinuskosta tuli ”antiikin pelastusopille haastaja”, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Ferryn mukaan” sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella vaan heittäytymällä nöyrästä uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous!” … Kristinusko sisältää radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella.” Ihmisarvo ei määräydy ”roolin mukaan”, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita ”Luojan luomina”. Siksi köyhien uskosta kasvoi laaja pelastava ajattelutapa tulevaan historiaan. ”Valistuksesta ja modernista humanismista alkaen” yhteiskunnan alemman luokan tukema uskonnollisuus alkoi heiketä, kun luonnontieteet loivat uuden ihmiskuvan. Englantilainen John Donne kirjoitti: ”Vei tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan. … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, tasapaino…” ”Moderni aikakausi etsi vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Uudella moraalilla haluttiin voittaa ihmisen ”eläimellinen ja itsekäs tahto turvautumalla velvollisuuksiin, jotka päätellään järjellä”. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat ”osoittavat, että ajattelun suuret periaatteet lepäävät savijaloilla.” ”Heideggerin tekniikan analyysi” 1900-luvulta kuvaa eksistentialismin pohjalta 2000-luvun ihmisen etsintää ”olemassaolossa” ja hänen ”epätoivoista ahdistusta ja pelkoa”, hapuillessaan ”yksin ja täysin vapaana, maailmaan heitettynä”, hyvää elämää. ”Nykyaikaamme leimaa sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin….Kilpajuoksulla ei ole mitään päämäärää…vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa,… täyttää ihanteiden tyhjyyden… juoksemalla veren maku suussa… kohti suuntaa, jota kukaan ei valinnut.” Onko siis ihminen päässyt alkua pidemmälle: Miten siis elää hyvä elämä! Jorma Luostarinen

OLEMME VIERAANTUNEET Papinkoulussa 1970-luvun H:ngissä marxilainen filosofia näkyi ja kuului yliopiston kulmilla. Vasemmisto-opiskelijat pauhasivat kulkureiteillä aatetta, jakoivat punaisia lehtisiä ja kehottivat nuoria ”tiedostamaan paikkansa yhteiskunnassa”. Uskottiin Neuvostoliiton ”edistyksellisyyden tuottavan vallankumouksellisen uuden ihmisen”, joka ei olisi ”vieraantunut luonnosta, yhteiskunnasta eikä itsestään”. ”Uskonto oli huumetta rahvaalle”, joka siirsi maanpäällisen onnen taivaaseen! Teologitkin saivat valita alan oppikirjoja tentittäväksi. Minäkin luin, suorastaan ahmin tuota utopiaa! Opiskelijoiden kokemuksessa siinä oli potkua, kirjat olivat halpoja ja selkeä aate iski tajuntaan. Minua puhutteli sana vieraantuminen. Olin vieraantunut, lähtenyt kotoa pois suureen H:kiin: Kuljin pimeitä sateisia katuja yksin löytämättä kiinnekohtaa elämässä. Kotiväki komensi valmistumaan nopeasti, säästämään rahaa ja elämään ”kunnollisesti”. Vaikka asuin vuosia teologien talossa, en viihtynyt siellä, koska koin uskonveljet ahdasmielisiksi. Kokemuksessani olin vieraantunut itsestäni ja toisista, ja hakeuduin avun lähteille. Rooman Klubin raportista ”Kasvun rajat 1972”, johon oli koottu tiedemiesten ennusteet tulevaisuuden luontokadosta ja –tuhosta, opin sen, että olin vieraantunut luonnosta: Hengitin suurkaupungin liikenteen 1000 erilaista myrkkykaasua keuhkoihini; ilman kuulosuojaimia katujen pauhu repi korviani; hermoston rasitus takasi levottoman unen; ihmisten kiireessä oli pakko töniä toisia, jotta pääsi eteenpäin! Tuohon aikaan luetettiin eri aloilla eksistentialismi-nimistä filosofista aatetta, joka oli keskeisesti syntynyt Euroopassa 2. maailmansodan aikoihin. Se kehittyi tuhoisan sodan raunioilla ja oli helppo käsittää, koska ihmiset itse näkivät silmillään alatasolla sen mistä kirjoitettiin ylätasolla. Keskeisiä aatteen sisältöjä ovat: ihminen on ”heitetty maailmaan”; hänellä on ”ahdistunut” mieli; hänellä on ”suru ja huoli” ”olemassaolossaan (eksistenssi) maailmassa”; hän on täysin ”vapaa” itsessään ja suhteessa ympäristöön; hän ei löydä ”autenttista”, varsinaista, aitoa ”olemustaan” (essentia) yhteiskunnassa. Kreikan filosofi Platonista alkaen, 2500 vuotta sitten, Länsimailla ihmistä on selitetty päinvastoin kuin eksistentialismissa: Essentia eli olemus on ensin, sitten eksistenssi eli olemassaolo. Ts. ihmisen aito malli on Platonin ”ideoiden taivaassa” oleva ”ihmisen idea”, täydellinen ihminen, johon kaikki ihmiset sisältyvät. Oikea hyvä elämä on tietoa siitä, että etsii ihmisen mallia tuosta ihmisen ideasta, täydellisestä ihmisestä ja toteuttaa sitä. Eksistentialismissa lähdetään liikkeelle yksityisen ihmisen olemassaolosta, hänen kokemuksistaan ja mahdollisuuksistaan, ilman mitään ennakkokäsitystä ja mallia. Ihminen on ”vapaa”, ”viskattu maailmaan”, yksin etsimään paikkaansa olemassaolossaan! Kun katsotaan ihmisen ”huolta” täällä lintukodon Pohjois-Karjalassa, Gazan raunioilla ja Ukrainassa, moneuden keskeltä löytyy ihminen, eksistoiva ihminen. Eksistentialismi kuvaa osuvasti ihmisen tuntoja ajasta aikaan mutta se ei ratkaise mitään. Marksilaisuus kuvasi osuvasti tuntoja 50 vuotta sitten, paasasi ”uutta ihmistä ja yhteiskuntaa”, mutta eipä tullut ”ateistista messianismia” maan päälle! Sotimisessa kansojen kesken, ihmisten kesken ja ihmisen sotiessa omassa olemassaolossaan on kysymys vieraantumisesta. Sen voi todeta, surulla sanoa ja tuntea tunteilla, mutta mikä auttaa johonkin, mihin tahansa parempaan? Kaipaus syntyy jo lasten päiväkodeissa. Jorma Luostarinen

KIRKKO-SANAN MATKASSA Kun kirkkoa ei vielä ollut, tarkoitti VT:n heprean qahal Jerusalemin koollaolevaa kansanjoukkoa ja UT:n kreikan kyriake`sta, Herran omasta, on kirkko-sana meille tullut. Paavali teroitti ulkomaiden kansalle uskonkirkkoa, ”Kristuksen ruumista” ja siitä alkaen kävivät teologit, poliitikot, filosofit taivaankotikirkosta kuumina. 300-luvun Rooman keisari Konstantinus painoi sotilaan saappaan valtiokirkon pohjaan, asettui hallintokirkon ylimmäksi johtajaksi, politikoi ekumeenisen kirkon oikean opin ja tasoitti puolueet valtakunnankirkon yhteen Jumalaan, yhteen uskoon, yhteen Kristukseen ja seurakuntaan. Jos ei kelvannut, menetti maansa ja virkansa, sai lähteä instituutiosta maanpakoon. Meillä täällä Pohjois-Karjalassa on lokoiset oltavat kotikirkossa: mummo huopatossuissa ( ihanaa! ) puisessa, kivisessä, betonisessa talossa taivaan kirkkoa, uskon kirkkoa, kaikkien pyhien kirkkoa ihailemassa. - Ja pappi menee kirkkotaloon töihin. Kautta aikojen kirkko-sanaa ja kirkon Sanaa määritellään milloin mihinkin syyhyyn ja tarpeeseen, tulkitaan, hutkitaan perinteen mukaan: ihmisen puolesta, ihmistä vastaan. Unohtuu alku: Kristuksen ruumis, kaikkien uudis. Jorma Luostarinen

VOIKO JEESUSTA SAARNATA? Näin entisenä pappina eläkkeellä viran kiireet ovat jossain kaukana sumussa. Joskus taas mennyt ja ihmiset putkahtavat mieleen ja antavat tuoreen kokemus- säväyksen. Mieli täyttyy menneisyyden vaikutelmista, joihin sisältyy tunnekohtaamisia seurakuntalaisten kanssa. Tuhansilla kotikäynneillä diakonian alalla näin ”sitä oikeaa elämää”, missä ihmiset syrjäkylien mökeissä sinnittelevät. Mökin ovet repsottivat; toivotettiin tervetulleeksi; ”peremmälle”; juotiin kahvit; juteltiin talonväen asioista heidän ehdoillaan; katseltiin heidän nuoruuden albumeita; … virrenveisuu ja rukous kruunasi hetkemme ilman minkäänlaista pelkoa, pakottamista tai jännitystä: ”Jumalan rauhaa ja siunausta!”. Vielä silloin en arvannut, että 40 vuotta myöhemmin nuo saattosanat sykähdyttäisivät näin paljon! Koen kiitollisuutta, että sain tulla papiksi. Heti kättelyssä on sanottava, että saarnamieheksi minusta ei ollut, mitattuna sillä, miten srk:n vaikutusvaltaiset henkilöt reagoivat saarnoihini. Valmistelin ne hyvin ja toin niihin Raamatun eksegetiikkaa ja kristinuskon alun taistelua Rooman valtakunnassa. Saarnojeni perusteema pyöri Jeesuksen kärsimyshistorian ympärillä. Tarkoitukseni oli osoittaa saarnasta toiseen, että se ei ole pelkkää historiaa vaan ihminen kaikkina aikoina on Jeesuksen hylkääjä! Kun luettelin UT:n mainitsemat Jeesuksen hylkääjäryhmät, joku kuulija saattoi saada ”piston sydämeen” kuten myös minä pappina! Tuttujeni kanssa olin jutellut teemani moneen kertaan ja siksi he ymmärsivät mitä tarkoitin. Toisaalta siis kirkkosalissa oli ystäviä, joiden kanssa pääsin samaan elämän ja uskomisen sykkeeseen kuin he. Olin käynyt heidän kodeissaan satoja kertoja, kuunnellut heidän surujaan ja ”puhunut suuni puhtaaksi” siitä, mitä pappina oleminen oikeasti oli. Molemminpuolinen kunnioitus, rakkaus, avautuminen ja luottamus auttoivat meitä ymmärtämään toisiamme ”täysillä”. Siksi ”meidän jengillä” yhteisessä uskon kokemisessa oli jopa hauskaa kirkkosalissa ja nauroimme elämän ihanuudesta. Nyt” päivätyön tehneenä” sydämeni iloitsee ystävistä, jotka lähes kaikki tosin ovat kuolleet. He eivät ole minulle entisiä vaan he ylösnousevat sydämessäni tähän päivään. Lähes päivittäin kuljen kävelylenkillä heidän hautojensa ohi ja saan heiltä muistutuksen: ”Miten käytät armonaikasi?” ”Pysytkö laskuissa paljonko aikaa on jäljellä?”. - Mikä minä olisin ollutkaan heille saarnaamaan tiestä, jolla nuoruuteni ja ”kirjaviisauteni” takia itse hoipertelin! Kun katselen ulos lumiseen metsään, - 30, lunta tulee ”sylin täydeltä” kauniissa Pohjois-karjalassa. Elämä sykkii lumen allakin, vaikka mitään ei näy; pikkutipi etsii puun rungolta viime kesän ötököitä; ihmisillä on joka päivä yhä isompi kiire – minne? Jo pari tuhatta vuotta ihmiset ovat saarnanneet taivaallista Jeesusta tänne maan alhoihin. Mutta kun tutkii matkanvarren asioita tarkemmin, myös pimeältä ja puhumattomalta puolelta, niin törmää kysymykseen: Voidaanko Jeesusta ylipäänsä saarnata? Voidaanko hänet vain yksinkertaisesti kokea ja uskoa kuten Raamatun teksteissä kirjoittajat näyttävät? Myöhemmässä historiassa Jeesus-nimi on tahrattu tuhanteen kertaan; hänet on vedetty siunaamaan ja puolustamaan ihmisten keksimiä puolueellisia oppeja ja hänet nähdään rajanvetäjäksi ihmisryhmien välille!. Onneksi minä en kerjää leipääni saarnaamalla, suun sanoja päästämällä!. Mielelläni hakeudun sellaiseen vapautuneeseen ilmapiiriin, jossa yksinkertaisella inhimillisellä tavalla sydämeni löytää Jeesuksen rakkauden. Jorma Luostarinen

PROVOSOITU HISTORIAN JEESUS Näin entisenä pappina eläkkeellä koen vapautuneisuutta: ei tarvitse lähteä töihin. Omakotitalossa on loputtomasti töitä. Ajatus palaa jo kuolleisiin lapsuudenajan ihmisiin, joiden muistosta saan voimaa: Silloin tulkittiin ihmisen paikkaa ja tarkoitusta Luojan edessä. Töissä ollessa ”parhaat” saarnat syntyivät lenkkipolulla. Eilen nousin vajan liukkaalle peltikatolle pudottamaan lumia, keli – 30, ja pian tulisi ortodoksipappi hakemaan minua ystäväni hautajaisiin. Sinne ei tulisi ketään omaista. Tuossa vähän kiireisessä, ahdistavassa ja syvästi liikuttavassa tilanteessa, keikkuessani katolla kuoleman ja elämän rajamailla, kuunnellen kipuja, pukaten metrinkorkuista lunta kokovartalovoimalla, mieleeni tuli Jeesus-kuva, josta olin juuri lukenut. Se kiteytyy otsikkoon. UT:n eksegetiikassa pyöritellään muinaisen Rooman ajan Galilean profeettaa monen teologisen ja kirkollisen perinteen mukaan, löydetään uusia painotuksia, mutta voisiko tuosta kaukaisesta ja niin vaikuttavasta miehestä päästä selvyyteen yksinkertaisemmin, ajattelemalla hänenkaltaisen tilannetta yhteisön jäsenenä? Jos ketä tahansa ihmistä yllytetään, usutetaan, kiihotetaan, ärsytetään ja kiusataan, jota sana provosoiminen tarkoittaa, niin tuleeko siitä ” parempaa jälkeä” kuin perjantain Jeesukselle, jolla uskossamme on aivan päinvastainen korkean profiilin arvosana? Psykologisen lainalaisuuden mukaan yhteisön voimahenkilöiden torjumasta julkkiksesta tulee aggressiivinen: kiusaaja, provosoija, toisen kärsimyksestä nauttiva, tappaja, murhaaja! Galilean mies näyttää UT:ssa ja hänestä kertova suullinen perimätieto näyttää ja UT:n kirjoja kirjoittavat redaktorit näyttävät, että se mikä on Jumalasta tuottaa yllättäviä seurauksia: ”Kansa ihmetteli”, kerrotaan, kansa eli tavallinen rahvas ”löysi elämän ja iankaikkisen elämän sanat”. Mitä huonompaa kohtelua Mestari itse sai ”hyviltä ihmisiltä”, sitä enemmin hän rakasti ”huonoiksi” haukuttuja! Sillä aikaa Rooman jumal-keisari piiskasi pullikoivia, verotti ankarasti, toi omat jumalansa pyhään temppeliin ja pelotteli sotapoliisilla päättäjät hiljaisiksi myötäilemään keisarin komentoa. VT:n puolella Babylonian pakkosiirtolaisuus tuhosi kansan haaveet mutta sama kansa nousi uskon avulla uuden päivän odotukseen. UT:n puolella vähän ennen ajanlaskun alkua ja vähän sen jälkeen kansan tunteet heräsivät jälleen uuteen odotukseen temppelin raunioilla ja siinä saumassa syntyi Jeesuksen aikaansaama uskomisen perinne. Raamatun kaikki kirjat ovat syntyneen yhteiskunnan kriisiaikojen kokemuksista ja teksteissä käsitellään sitä, mistä kriisi johtui ja miten siitä selvitään. Ts. Raamatun toimittajat kirjoittivat koetut ahdistukset ulos Kirjoihin, ja Jumalaan uskoen opastavat muitakin pelastavalle tielle. Ystävän avoimen arkun äärellä koin, että hän auttoi elämällään minua askeleen eteenpäin. Jorma Luostarinen

JEESUS MIELESSÄ Papinduunin jälkeen srk:ssa, jo vanhentuneena ja entisenä pappina, on ollut antoisan vapauttavaa kertailla vanhoja kurssikirjoja, selailla nykyteologiaa ja netistä lukea Jeesus-tutkimusten ja mielipidepalstojen sivuja: Jeesus-nimi kiinnostaa ihmisiä ja kättä väännetään niin eksegetiikassa kuin ”toreilla ja aitovierillä”. Kotikäyntityössäni opin ja koin, että täällä Pohjois-karjalan mummonmökeissä uskovaiset elävät paljolti keskiaikaa, tulkitsevat ”tulkitsematta Jumalan sanaa” ja uskomisessa kohdataan muuttamaton ja väärentämätön pelastus, mitä mitkään ”pappien ja lukeneiden oppiviisaudet” eivät horjuta. Tuollaista ihanaa kokemusta ei voi kuin kunnioittaa! Omalla kohdallani palvelusaikani alussa en sitä ymmärtänyt: En päässyt eläytymään mökin asukkaan uskonmaailmaan; en käsittänyt hänen taustastaan nousevaa Jeesus-kuvaa! Nuoruuteni voimassa arvostaessani oppineisuutta ja kirkon dogmatiikkaa teoriatasolla en pystynyt eläytymään siihen, mitä toinen tarkoitti ja mitä hänessä kenties tapahtui, kun hän omalla tavallaan, ”rahvaan kielellä”, antoi todistusta uskostaan. Ei siis ihme, näin jälkikäteen 45 v myöhemmin sanottuna, sain raskaalta tuntuvaa ”sapiskaa”. Mutta eipä ollut silloin eikä 30-vuotisen palvelukseni lopussakaan, ketään” isoveljeä” ohjaamassa! Piti sinnitellä pappina yksin, paljolti pelätä esiintymiseni ja saarnojeni seuraamuksia! UT:n nykytutkimuksessa Suomessa alkaen 1970-luvulta keskeinen UT:n tieteellinen tutkimuslinja on historiallis-kriittinen ( liberaaliteologia? ) menetelmä. Sitä toi tiedekuntaan nuori prof. Heikki Räisänen. Hän piti tutkimusmetodinsa avauspuheenvuoron H:ngin Säätytalossa v. 1972. Minäkin opiskelijana olin paikalla. Läsnä oli kirkon piispoja, teologeja ja alan harrastajia. Mieleeni jäi tilaisuuden raaka väittely UT:n ymmärtämisen totuudesta, kun vanhat parrat tunteenomaisella kiihkolla hyökkäsivät nuoren tutkijan kimppuun. Hänen tutkimusalansa koettiin romuttavan kirkon uskon ja hajottavan perinteellisen kirkkorauhan. Räisänen näytti tunteensa ja itki katkerasti. Tänään 50 v myöhemmin Räisäsen muisto ylösnousee ja kaikki papinkoulun käyneet lukevat hänen teoksiaan. Hänet mainitaan kirkkojen sivustoilla yhtenä maailman johtavista UT:n tutkijoista! Lyhyesti sanottuna kriittinen UT:n selitys tarkoittaa: UT on muinaisen Rooman valtakunnan ajan kirjallisuutta, kirjojen kokoelma; Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen hänestä syntyi suullista ja kirjallista uskonnollista perimätietoa, joka kirjoitettiin kaislanpalasille, nahkanpalasille ja savilevyille; lähetystyön tuloksena alkukirkon kehittyvä instituutio tarvitsi tekstejä srk:issa esim. opetukseen, viran muodostukseen ja opin määrittelyyn harhaoppeja vastaan; alkuperäisistä kadonneista teksteistä syntyi kopioiden kopioiden kopioiden kopioita eri puolilla Rooman valtakuntaa; niitä ja niiden palasia eli kodekseja, joita löydetään yhä, redaktorit eli toimittajat kokosivat ja muokkasivat kirjoiksi, raamatuiksi. Siis ihmiset kirjoittivat Raamatun! Minun kokemuksessani Räisäsen teologia tuntuu tulkintojen moninaisuuden sekamelskassa vakuuttavalta: Esim. Jeesuksen ylösnousemus-kertomus UT:ssa näyttää sitä, miten muutama vuosikymmen hänen kuolemansa jälkeen redaktorit tulkitsivat tekstiin ihmisten uskonnollisia kokemuksia. Raamatusta suomeksi me luemme syvän inhimillisesti, ihmisten kokemuksen kielellä, suuresta, koko maailmaa, kaikkia aikakausia liikuttavasta kokemus-tapahtumasta! Ihmisinä, yhteisen inhimillisyyden ilossa ja surussa, me pääsemme aikakaudesta toiseen mukaan samaan iloon kuin kuolevaiset ja syylliset ihmiset 2000 v sitten! ”Jumala tuli lihaksi!” Mökin mummo ei tunne edes sanaa teologia mutta elämän kiertokoulussa hän on päässyt paljon enempään kuin ”kirjaviisaat”. Hänen sydämensä on avautunut pelastavaan kaipaukseen ja kokenut täyttymyksen kuullessaan Raamatun kertomusta Jumalansa suusta. Uskon kokemus ihmisen mielessä, sielussa, hengessä on mahdollista! Jorma Luostarinen