JÄITÄ HATTUUN, UUSI SEURAKUNTA! Sattumalta netistä aukeni keskustelu- ja luentovideo ”Tieteen rajoilla”, jossa eri alojen oppineet ammattilaiset kertoivat taustoistaan käsin mielipiteitään uskonnon tarpeellisuudesta ja historian Jeesuksesta. Toinen laita oli taustastaan johtuen uskontoa vastaan ja toinen laita pyöritteli vakuuttavasti Jeesuksen ja uskonnon puolesta. Kuuntelin videota puolisen tuntia, kunnes heräsin sen ääneen: Olin nukahtanut esityksen vaikeaselkoisuuden takia. Nyt kun Outokummun srk ja Polvijärven srk yhdistyvät uudeksi srk:ksi 1.1.2024, mieleeni tulee erään luennoitsijan puhe UT:n kirjojen synnystä ja erityisesti Jeesuksen tekemistä ihmeistä. Selvästi näkyi, että luennoitsija oli lukenut uusimpaa Raamatun historiallis-kriittistä selitysoppia ( liberaaliteologia? ), jonka mukaan Raamatun kirjat kertovat kirjoittajistaan ja kertomusten ihmisten uskonnollisista kokemuksista. Ts. UT:ssa kerrotaan tapahtumista sen mukaan, miten ne koettiin. Kirjoittaja eli redaktori tulkitsi tekstiin ihmisten kokemuksia. Videon luennoitsija esitti asiaa erityisesti Jeesuksen tekemien ihmeitten näkökulmasta. Vielä tänäkin päivänä uskonnolliset ihmeet ja ihmeet yleensä ihmetyttävät ihmisiä! Luennoitsija totesi, että ihmeitä tavataan muissakin uskonnoissa. Niillä selitetään maailman syntyä, ihmisen paikkaa ja tarkoitusta maan päällä. Ihmeissä on paljon yhtäläisyyksiä, kun niitä verrataan maapallon eri alueilla ja eri kulttuureissa. Mutta ne selitetään eri tavoin! Yhdenlainen kertomus yhdessä yhteisössä tulkitaan ja raamitetaan eri tavalla kuin toisessa yhteisössä, vaikka kertomuksen ja ihmeen juoni on sama. Entisenä pappina ko. video tuo mieleeni oman palvelukseni srk:ssa, raskaan kädenväännön oikeasta opista ja viime syksyn kirjoittelut paikallislehdessä, kun polvijärveläiset väänsivät kättä hevi-messuista ja Pride-kulkueista. Ko. video antoi minulle apua ymmärtää seurakuntalaisia, heidän Jeesustaan ja heidän vaatimuksiaan, kun he katsovat ”vääräuskoisiin” ja ”vääriin opettajiin”. Kysymys on yksistä ja samoista Jumalan ja Jeesuksen ihmeistä UT:ssa, mutta ne ymmärretään, koetaan ja tulkitaan omien raamien eli uskonyhteisön sisällä ja sen mukaisesti. Outokummussa pitkän perinteen mukaisesti on opittu tulkitsemaan Jeesusta yhdellä tavalla, ” kotoisesti”, ”niin kuin ennen”, mutta Polvijärvellä sen perinteen mukaisesti, osittain eri tavalla, johtuen sen perinteen saarnamiehistä, papeista ja kristillisyyden laadusta. Saattaa olla, että tavallinen outokumpulainen ei ihan tule viihtymään Polvijärven kirkossa ja päinvastoin: ”Siellä on ihan eri henki”, ”minä lähden kotikirkkooni”. Ko. videosta minä opin sen, että Jeesus on UT:n mukaan kaikkien, koko maailman yhteinen, eikä häntä pidä omia ja raamittaa yhteen ryhmään. Hänet koettiin ja tulkittiin monin tavoin, monien kulttuurien tyyliin jo alussa. Nykyraamatunselittäjien mukaan kellään ei ole hallussa ”oikeaa kristinuskoa”! Siinä on ihmettä kerrakseen uudelle, kahden leirin seurakunnalle ja hiippakuntahallinnolle, kun se ”kirkon tunnustuksella” mittaa UT:a! Jäitä siis hattuun molemmin puolin! Jorma Luostarinen

VIHAINEN VANHUS Näin joulun alla mieleni herkistyy palaamaan lapsuuden joulun odotukseen: kuusi kynttilöineen ja tuoksuineen, kotiväki, joulusatu, enkelit, joulukirkko, joulurauhan julistus, käynti sukulaisten haudoilla ja tietenkin joululahjat. Kaikki ne ovat kaukana menneisyydessä ja läheiset ihmiset, joita katsoin ylöspäin, ovat kuolleet. Voin ymmärtää ja kokea elämää. Nuorena ollaan terveitä ja voimakkaita, katsotaan eteenpäin. Mutta se on totta, että vanhuus yllättää. Jos päiviä riittää, joutuu toteamaan sen. Omalla kohdallani kaikki muuttui, kun sairastuin ja vammauduin pysyvästi. Sen jälkeen itse huomaa ja toiset huomauttavat, että toiminnot ovat vajavaisempia. On myönnettävä, että epäonnistumisen määrä voimistuu päivä päivältä: tarvitaan lääkkeitä, hoitoja, tukitoimia ja ollaan riippuvaisia toisista ihmisistä. Omalle luonteelleni ei ole sopinut alistuminen toisten komentoon ja olemaan riippuvainen holhouksesta. Huomaan, että tulen vihaiseksi, kun epäonnistun. Psykologisesti asia onkin niin: Torjuttu ihminen tulee aggressiiviseksi, vihaiseksi! Ja se että epäonnistuu teoissaan, on juuri samaa. Epäonnistunut ihminen kokee omassa mielessään ikään kuin hyökkäyksen ulkoapäin. Hän alkaa raivota hoitajille, lääkäreille, sosiaalisossulle, opettajalle, papille, puolisolleen, kotiväelleen ja potkaisee lopuksi kissaparkaa vihapäissään. Kuka ymmärtää vihaista vanhusta, joka epäonnistuu, haluaa tehdä asiat itse mutta ei osaa, ei jaksa eikä saa ehkä keneltäkään mitään sympatiaa? Vanha ihminen on vaarassa jäädä niin yksin, että hän voi kuolla suruun, toisten rientäessä asioilleen, kertoessaan hauskoja juttuja, kehuessaan saavutuksiaan. Nyt vanhana vasta minäkin ymmärrän jonkin verran vanhuksia, koska olen enemmän heidän kaltaisensa. Aivan eri asiat ovat nyt tärkeitä kuin silloin, kun sytytin tulia lapsuuteni joulukuuseen. Sitä paitsi monet vanhukset ovat oikeasti kovassa tilanteessa, ei vain johtuen luonteesta ja psyyken tekijöistä, vaan koska vanhuksia kohdellaan huonosti eikä vanha ihminen useinkaan kykene puolustautumaan: hänet jätetään viemättä hoitopaikkoihin, rahaa varastetaan, omaisuutta tuhlataan ja kerrotaan, että kaikki on ihan hyvin. Vähemmästäkin ihminen, vanhus, suuttuu ja jää yksin. Nämä ovat esimerkkejä ja vanhusten omaisilla on vastuu! Vihainen vanhus on vahva oire! Omalla kohdallani olin näköalapaikalla tehdessäni seurakuntapappina spontaaneja kotikäyntejä lähinnä vanhusten koteihin. Siellä matalissa majoissa näin missä lähimmäinen menee. Siihen verrattuna en voinut kuin ihmetellä, miten vanhukset kestävät vastoinkäymisiä ja sietävät omaa epäonnistumistaan kaikessa asumisen ja elämisen vajavaisuudessaan! Heihin verrattuna minulla, ainakin ulkoisesti, asiat olivat hyvin. Mutta heillä oli selkeämpi pohja elämälle kuin minulla. Minun on pitänyt etsiä koko ikäni elämäni perustaa, myös lähtemällä aikoinaan papinkouluun. En haluaisi olla vihainen vanhus! Joulun sanoma sydämissä saattaa avata meitä ainakin ymmärtämään vanhuksiamme, kuuntelemaan heitä, pysähtymään hetkeksi, ja sitä kautta hillitsemään itseämme. Hekin ovat lapsina sytyttäneet kynttilän, sydän kaivaten nähneet enkeleitä ja katsoneet auttajaansa ylöspäin. Jorma Luostarinen

RAJAN TURVANA Rajaa maamme rakkahinta Suomen mies nyt vartioi, eestä maansa, kodin, heimon kaikki alttiiks` antaa voi. Vainolainen julma, halpa lyödään maahan paatunut. Hurjemmin jos lyöpi kalpa, pian päättyy taistelut. Veljet valkohangillamme, kohti tulta kuumimpaa! Kaikki voimat ponnistamme takanamme kallis maa! Kotijoukot turvattomat seuraa meitä aatoksin, poikiansa, jotka ovat täällä näin mallihin. Talvi vaati raskaat lunnaat, mutta kaikki kestettiin, vallattiin kaikki kunnaat, uupumatta taisteltiin. Suomen kevät kohta koittaa, päämäärään päästy on. Vääryyden vallan voittaa kohta valta auringon. Riennä veikko riemumiellä rohkeasti taistohon, kohta ollaan voiton tiellä, rajat uudet saatu on. Tkm. Aatto Luostarinen 20 v. Petroskoi 1942

ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ Tämä runo on isäni kirjoittama kranaattien räiskeessä tykistön korsussa v. 1942 Petroskoissa Venäjällä, 250 km itään Outokummusta. Silloin oli jatkosota ja isäni oli 20-vuotias. Kirjoitus julkaistiin Viikonloppu-nimisessä lehdessä samana vuonna ja kirjoittaja palkittiin. Minä sain runon säilytettäväksi 50 vuotta sitten ja paperissa näkyy ajan patina. Muistan sen hetken Kuopiossa, kun minulle annettiin tuo runo- lappu. Olin silloin samanikäinen kuin isäni, papinkoulua käyvä nuorukainen, täynnä elämänvoimaa, innokkuutta opiskeluun ja valmis haastamaan uskovaiset ja papit kädenvääntöön teologisista hienouksista. Tuntemukseni liikkuivat silloin äärimmäisen erilaisisssa olosuhteissa verrattuna isääni. Enpä arvannut runon saa- dessani, että tulisin miettimään 50 vuotta myöhemmin nyt kirjoittamiani asioita! Se on pitempi aika kuin isäni koko elämä! Kun kuuntelen ja katselen sanomia sodista tänä päivänä, mieleeni tulee tuo runo: Miten samanlaista henkeä siinä onkaan kuin mitä tänään itsenäisyyspäivänä koetaan suomalaisissa kodeissa ja ihmisten sydämissä! Jatkosodan aikaan rajan tälläpuolen oli turva kuten tänään, koska nuoret pojat olivat henkensa uhalla turvaamassa maata. Isänmaallinen henki oli korkealla yhteisessä ahdingossa, kotia ja läheisiä tarvittiin, koska ne oltiin menettämässä. Aivan saman- lainen sydämen syke on tunnistettavissa tänään täällä Suomessa ja päivä päivältä se tunne voimistuu ja huolestuttaa: Nyt on vielä näin mutta maailman kuvia katsoessa ei tiedä kuka on seuraava. Isäni muisto herkisti minut tutkimaan mennyttä aikaa, yhteisiä asioita, avautumaan tunnoilleni, ja hyödyntämään isäni perintöä. Monin tavoin tulee kiitollinen mieli matkani jatkuessa elämäntiellä. Nyt näen enemmän mistä tulen. Jorma Luostarinen

”ALÄ TUKI PELASTUSTIETÄ!” Otavan julkaisema Raamatun selitysopillinen kirja ”Sensuroitu” kirvoitti minua, papin oikeuksista erotettua syytteellä ”kirkon tunnustuksenvastaisuus”, ajattelemaan 30-vuotista työkauttani. ”Sensuroitu” on saanut paljon huomiota: Se on ollut valtakunnan medioissa; on finalistina vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi; valittiin tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi, jne.. Otava mainostaa netissä: ”Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. …Oikeasti Raamattu on muovautunut kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille.” Voin vain kuvitella, miten perinteelliset herätys-kristilliset ja –uskovaiset suhtautuvat kirjan esittämiin tutkimusfaktoihin ja mitä seurauksia kirjan radikaalilla tietoudella on! Omalla kohdallani sain potkut, vaikka puhuin vain varovaisen hiljaa ko. kirjan asioista, joista jokainen papiksi valmistuva tiesi jo 1970-luvulla. Jos katsotaan uskomisen itsestäänselvyyksiä ”Sensuroidun” hengessä ja sitä mitä pappi tuomiokapitulin valvonnassa saa sanoa, päädytään tiivistetysti kristillisen uskon, joka on pelastususkonto, pelastus-käsitykseen. UT:n sana pelastus tulee alkukieli kreikan sanasta soteria, joka on suomeksi pelastus, vapautus, terveys ja eheys. UT:n hahmo, Pelastaja, on vastaavasti Soter. Nyt, ja jos uudet tuulet puhaltavat ”Sensuroidun” jälkeen, ymmärrämme uskoa paremmin. Tuo Soter tulee UT:iin sen syntyajan Palestiinan ympäristön kulttuureista ja VT:iin muinaisen Israelin kansan kohtaamista kulttuureista. Aivan samoin täällä meillä moni-kulttuuriset tekijät vaikuttavat mitä ja miten kirjoihin kirjoitetaan. Raamattu-kirjaan kirjoitettiin pelastuksesta sen ajan tyylin mukaan: VT:ssa esim. Persian kuningas Kyyros nähtiin pelastajana ja häntä kutsuttiin nimellä Kyyros-Soter. Hän vapautti, vapahti ja pelasti Israelin babylonialaisten alaisuudesta. Heidän särkemäänsä temppeliä alettiin rakentaa Jerusalemiin Kyyros-Soterin siunauksella. Israelilaisten silmissä ja uskossa pakanallinen Kyyros ansaitsi korkean arvonimen! Vastaavan ajattelutavan kulttuurilinja näkyy UT:ssa. Kreikankieliset Jeesukseen uskovat kutsuivat Herraansa Kyrios, joka juontui Rooman keisarin latinankielisestä nimityksestä Dominus et Deus, Herra ja Jumala. Kristityt ylistivät pakanallisella käsitteellä omaa Herraansa, Jeesusta ja kirjoittivat Raamattuunsa hänen arvonimekseen Kyrios kai Theos, Herra ja Jumala. Sillä sanouduttiin irti pakanoiden herrasta. Kristillisen uskon, kulttuurin ja kirkon monivaiheinen matka kuljettaa mukanaan kysymystä: ”Miten ihminen voi pelastua?” ”Sensuroitu” osoittaa miten kiihkeää kädenvääntö uskomisesta on ollut. Alkukristittyjen aikaan UT:ssa pelastus nähtiin tien, kreikan hodos, kulkemisena. Hodos tarkoitti myös oppia, kuten esim. Paavalilla. Kysymys oli pelastus-tiestä, jota seurattiin uskossa, uskoen. UT:n mukaan pelastustien kulkemin oli iloista ja toivovaa elämänkulkua ja kaikille mahdollista: Kuljettiin yhdessä vapahdettuina Vapahtajan, Soterin, matkassa. Kun kuljen kaupungeissa ahtaita väyliä, törmään usein varoitustauluun, jossa lukee: ”Älä tuki pelastustietä!”. Sillä neuvotaan ihmisiä etteivät tuki autoilla ja esteillä ambulanssin ja ”pelastus”-henkilöstön liikkumista. Omien kokemuksieni valossa mieleeni tulee ajatus: Tuolla taululla Jumala muistuttaa tien kulkijaa tekemistään tukkeista! Jorma Luostarinen

”SENSUROITU” Huokaisen näin pappis-oikeuksista erotettuna syytteellä ”tunnustuksenvastaisuus”, kun luen netistä, että otsikon niminen kirja on saanut vuoden 2023 Kanava-palkinnon ja on ehdokkaana vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi ja tietokirjallisuuden Finlandia –kirjaksi. Kirjan kirjoittajia on kaksi, pappi ja teologi. Kustannus-osakeyhtiö Otava esittelee kirjan näin: ”Ravisteleva ja viihdyttävä kirja Raamatun tekstien historiasta. Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Raamatun kertomukset pulpahtavat pintaan myös täysin maallisissa yhteyksissä. Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille. Kirja kertoo Raamatun käsikirjoitusten rikkaasta historiasta tieteellisellä otteella mutta kepeästi ja uusiin näkökulmiin haastaen.” Minua yhdistää tähän kirjaan vain se, että 30-vuotisella pappis-kaudellani srk:ssa, varsinkin loppuvaiheessa, aloin palavasti kiinnostua ottamaan itse selvää Raamatun totuuksista, lukemaan selitysoppeja ja Raamatun syntyyn vaikuttaneita kulttuureja, ja tuomaan löytöjäni seurakuntalaisten tietoisuuteen. Mitä enemmän aloin ymmärtää uskon taustaa, eikä vain kulisseja fraaseineen, kristinuskon juuria ja matkanvarren historiaa, sitä huonommin minulle kävi suhteessa hiippakuntahallintoon: Seurakunta kirkkoneuvosteineen ja -valtuustoineen, ja seurakuntalaiset tekivät minusta 16 isompaa kantelua. Minä tein vastapainoksi 16000 kotikäyntiä enimmäkseen pyytämättä varsinaisen työni lisäksi: Minun oli pakko repiä, jaksaakseni, jostakin voimaa ja positiivista työni merkitystä, jota virallisella puolella ei ollut olemassa. Sydämeeni sattuu ajatellessani papin matkaani ihmisten koteihin keli kuin keli, auraamattomia teitä 35 asteen pakkasessa, niinä väliaikoina, kun minulle ei jaettu työtehtäviä: Miten halpa pappi voi olla kirkon työntekijänä! Se mitä minä sanoin saarnoissa, puheissa ja keskusteluissa oli täyttä asiaa: Olin ottanut asioista selvää enkä halunnut salata tietämystäni rakkailta seurakuntalaisilta: En pystynyt valehtelemaan pappina, koska teologina tiesin uskonasioista kulissien ja hienostelun takana! Uskon, että ko. kirjan kirjoittajilla on jotain samaa kaipuuta pappina ja teologina: auttaa ymmärtämään uskoa, että alusta alkaen on ollut kysymys uskomisesta. Omassa tapauksessani minua sieppaa se, että mitä minä sanoin ja mitä ko. kirjan kirjoittajat sanovat, ei ole millään lailla yhteismitallista siihen nähden miten meille kävi! Minä kerroin paljolti samoista asioista ja menetin kaiken: Työ ja vaiva päästä papiksi nollautui. Kun tavallinen seurakuntalainen lukee ko. kirjan, saa hän vastaansa niin valtavan näköalan, jota tuskin kestää katsoa ja jota tuskin voi sovittaa omaan uskoonsa! Minun saarnani olivat pieni pihaus siihen nähden! Minä halusin puhua parhaan ymmärrykseni mukaan siitä, mihin olin virassani sitoutunut: Säästelin sanojani, sovitin niitä seurakuntalaiselle hänen tilanteensa mukaan ja toimin opettajana hänelle koulutukseni ja ennen kaikkea oman uskoni mukaan. Mutta minun uskoni ei ollut sovelias kirkolle! Ensimmäisen työpaikkani khra oli oikeassa 57 vuotta sitten: ”Veli, sinä saat vielä sanoa!” Jorma Luostarinen

Huokaisen näin pappis-oikeuksista erotettuna syytteellä ”tunnustuksenvastaisuus”, kun luen netistä, että otsikon niminen kirja on saanut vuoden 2023 Kanava-palkinnon ja on ehdokkaana vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi ja tietokirjallisuuden Finlandia –kirjaksi. Kirjan kirjoittajia on kaksi, pappi ja teologi. Kustannus-osakeyhtiö Otava esittelee kirjan näin: ”Ravisteleva ja viihdyttävä kirja Raamatun tekstien historiasta. Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Raamatun kertomukset pulpahtavat pintaan myös täysin maallisissa yhteyksissä. Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille. Kirja kertoo Raamatun käsikirjoitusten rikkaasta historiasta tieteellisellä otteella mutta kepeästi ja uusiin näkökulmiin haastaen.” Minua yhdistää tähän kirjaan vain se, että 30-vuotisella pappis-kaudellani srk:ssa, varsinkin loppuvaiheessa, aloin palavasti kiinnostua ottamaan itse selvää Raamatun totuuksista, lukemaan selitysoppeja ja Raamatun syntyyn vaikuttaneita kulttuureja, ja tuomaan löytöjäni seurakuntalaisten tietoisuuteen. Mitä enemmän aloin ymmärtää uskon taustaa, eikä vain kulisseja fraaseineen, kristinuskon juuria ja matkanvarren historiaa, sitä huonommin minulle kävi suhteessa hiippakuntahallintoon: Seurakunta kirkkoneuvosteineen ja -valtuustoineen, ja seurakuntalaiset tekivät minusta 16 isompaa kantelua. Minä tein vastapainoksi 16000 kotikäyntiä enimmäkseen pyytämättä varsinaisen työni lisäksi: Minun oli pakko repiä, jaksaakseni, jostakin voimaa ja positiivista työni merkitystä, jota virallisella puolella ei ollut olemassa. Sydämeeni sattuu ajatellessani papin matkaani ihmisten koteihin keli kuin keli, auraamattomia teitä 35 asteen pakkasessa, niinä väliaikoina, kun minulle ei jaettu työtehtäviä: Miten halpa pappi voi olla kirkon työntekijänä! Se mitä minä sanoin saarnoissa, puheissa ja keskusteluissa oli täyttä asiaa: Olin ottanut asioista selvää enkä halunnut salata tietämystäni rakkailta seurakuntalaisilta: En pystynyt valehtelemaan pappina, koska teologina tiesin uskonasioista kulissien ja hienostelun takana! Uskon, että ko. kirjan kirjoittajilla on jotain samaa kaipuuta pappina ja teologina: auttaa ymmärtämään uskoa, että alusta alkaen on ollut kysymys uskomisesta. Omassa tapauksessani minua sieppaa se, että mitä minä sanoin ja mitä ko. kirjan kirjoittajat sanovat, ei ole millään lailla yhteismitallista siihen nähden miten meille kävi! Minä kerroin paljolti samoista asioista ja menetin kaiken: Työ ja vaiva päästä papiksi nollautui. Kun tavallinen seurakuntalainen lukee ko. kirjan, saa hän vastaansa niin valtavan näköalan, jota tuskin kestää katsoa ja jota tuskin voi sovittaa omaan uskoonsa! Minun saarnani olivat pieni pihaus siihen nähden! Minä halusin puhua parhaan ymmärrykseni mukaan siitä, mihin olin virassani sitoutunut: Säästelin sanojani, sovitin niitä seurakuntalaiselle hänen tilanteensa mukaan ja toimin opettajana hänelle koulutukseni ja ennen kaikkea oman uskoni mukaan. Mutta minun uskoni ei ollut sovelias kirkolle! Ensimmäisen työpaikkani khra oli oikeassa 57 vuotta sitten: ”Veli, sinä saat vielä sanoa!” Jorma Luostarinen