VILHO RIEKKISEN PÄIVÄUNOSISTA ”Toivoisin, että meidän kirkossamme ei säikähdettäisi sitä, että joku esittelee näistä asioista uusia näköaloja. Olisi hyvä, jos meille syntyisi keskustelukulttuuria, jossa yhdessä voitaisiin ällistellä ja ihmetellä, että voihan asian tuoltakin kannalta ajatella. Eikä ajateltaisi, että nyt on taas löytynyt uusi harhaoppinen, koska poiketaan siitä opista, joka meidän piirissämme vallitsee. Ainakin varhaiskristillisenä aikana Jeesus-tapahtuma sinällään oli niin dynaaminen prosessi, että se väkisinkin tuotti useita Jeesus-kuvia ja kristologisia selitysmalleja. Monet niistä kilpailivat osittain keskenään, mutta ne kaikki pohjautuivat samaan perustapahtumaan. Jos tämä yhteinen nimittäjä, Jeesus-tapahtuma, Raamatun kirjoista löydetään, pääsemme sellaisen lähteen äärelle, josta riittää ammennettavaa myös tämän päivän ihmisen kysymyksiin. Siitä saa silloin irti aika monenlaista evästä, eikä kaikkien tarvitse maiskuttaa muiden valmiiksi pureskelemia vastauksia tai aina samaa asiaa, niin keskeisiä kuin ne monille kristityille ovatkin. Tämä uudelleen löydettävä Jeesus mahdollistaa uudet kysymykset ja kysymyksenasettelut, eivät ne voi horjuttaa uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Yhteisön moninaisuus ja rikkaus mahdollistavat moniäänisen uskon todistuksen, jonka perustana on kaikki se, mitä Raamatussa kerrotaan Jeesuksesta ja pelastushistoriasta. Moniääninen todistus ei merkitse välttämättä kakofoniaa, vaan rikkaan polyfonista Jeesus-tapahtuman sinfoniaa. 1.Kor.1 varhaiskristilliseltä ajalta muistuttaa tosin siitä, että kristittyjen parissa syntyi jo tuolloin erilaisia puolueita, sanomaa kun tulkittiin eri suuntiin. Sama voi tapahtua yhtä hyvin tänäkin päivänä. Mutta rikkaus ja moniuskoisuus Jeesus-tapahtuman äärellä ei välttämättä aiheuta hajaannusta. Tulkintamosaiikin tajuaminen voi myös yhdistää meitä. Niinpä jos me kirkossa lähtisimme yhdessä pällistelemään ja kyselemään, etsimään Jeesusta tuomalla erilaisia Jeesus-kuvia vierekkäin ja kyselemään, mitä ihmettä siellä takana oikein mahtaa olla, se johtaisi varsinaiseen löytöretkeen. Sillä retkellä me oppisimme toinen toisiltamme ja huomaisimme, että kenelläkään ei ole yksinään koko totuutta, vaan me tarvitsemme toinen toisiamme. Kokonaistulkintaan tarvitaan erilaisia ihmisiä ja monenlaisia taitoja.” Yllä oleva piispan kirjoitus. Hän toivoo, ihannoi ja siihen se jää: Ei tapahdu mitään eikä saa tapahtua, opettaa kokemus! 30 pappisvuoden, 16 kantelun,16000 spontaanin diakonisen kotikäynnin ja ”tunnustuksenvastaisuudesta” papin oikeudet menettäneenä tiedän luissani jotain siitä, mistä Vilho haaveilee. Hänen unelmiinsa voin paljolti liittyä. Kirkon koulutuksissa näin, että hienoja asioita ei ollut tarkoituskaan soveltaa srk:ssa vaan kursseja pidettiin työllistämistarkoituksessa rahan voimalla. ”Meidän kirkossamme” särähtää!. Kun rikokseni oli Savon murre, jatsarit ja pitkä tukka, ja menin tuomiokapituliin katsomaan 1. piispan tasajalkahyppelyä, missä oli ”meidän kirkkomme”. Minä nimenomaan ”esittelin uusia asioita” niistä tietämättömille, halusin auttaa avarampaan uskoon pois fraaseista: Luin eksegetiikkaa kymmeniä tuhansia sivuja, opiskelin toisen maisteritutkinnon, pätevöidyin uskonnon ja psykologian lehtoriksi, kävin satoja kertoja terapiassa ja työnohjauksessa, jotta säilyttäisin virkani ja suhtautuisin adekvaatisti lähimmäisiini. Lähtö tuli ilman kiitosta! Ei tukenut järjestelmä eikä hyvä pappi, päinvastoin! Minun ”näköalani” perustuivat Raamatun selitysoppiin, teologiaan ja historiallisen juutalaisen Jeshuan (Jeesuksen ) ajan ymmärtämis- ja tulkintatapoihin. Aloin rakentaa varman päälle, Raamatun tutkimiselle, koska asioista tietämättömät oikoivat ja määräsivät, miten papin pitää lurittaa. Ei antanut järjestelmä tukea perheelle: ”Pappia auttaa Jumala!”. Minulla alkoi mennä sitä huonommin, mitä enemmän puhuin papin valan ja uskoni mukaan. ”Emme tee täällä sinusta kantelua, kyllä toiset hoitavat sen”, sanoi kirkon herra. ”Äläkä hae täältäpäin töitä!”. Srk:n ja hiippakunnan järjestelmä ohjasi minut vakivirkaan päin. Hain ja pääsin, kunnes pian khra tokaisi vihaisin katsein: ”Emme olisi sinua ottaneet, mutta kun olit ainut hakija!” Kesti lähes 3 kk eikä piispaa kuulunut asettamaan virkaan. Sen piti kirkkolain mukaan tapahtua 3 kk sisällä. Laitoin kaiken peliin. Nyt tai ei koskaan minusta tulee kappalainen. Kirjoitin piispalle kirjeen yhdellä lauseella: ”Milloin Jukka Malmivaara asettaa minut virkaan? Hän asetti ja palvelin, nimenomaan palvelin, koska hyvät uskovaiset ja kirkkoneuvosto kiusasivat typerillä kanteluillaan, joissa väärennettiin nimiä ja rukoiltiin minulle ja perheelle tuhoa – tuomiokapitulin siunauksella siinä mielessä, koska kantelukierre vain voimistui 25 vuoden aikana: housujen repimistä alas keskellä kaupunkia, solvauksia 20 m:n päästä koululta, virkatehtävistä syrjäyttämistä, nauhoituksia saarnoista tuomiokapitulille. Sekö oli Vilhon ”yhdessä ällistelyä!” Vilho-pojan unikirja ei realisoidu mihinkään srk:aan. Jaakobin kirjan kehotus palvella teoilla eikä jäädä uskomaan uniin on hyvä kehotus niille, jotka puuttuvat toisen elämään. Eipä näy täällä päin ”varhaiskristillistä Jeesus-tapahtumaa” srk:ssa. Vilho-pojan ”Jeesus-tapahtuman” -palapelistä ei seuraa loogisesti, asenteellisesti, historiallisesti, opillisesti eikä uskonperinteenä uskontolaitostamme. Kirkoksi sanottu monimerkityksinen ilmiö kultillisine Jeesuksineen on vain kova vääristymä alkukotinsa jälkeen. Jorma Luostarinen Outokumpu jorma.luostarinen@opaasi.fi nettihaku ”outokummun pappi luostarinen” 1112 blogia alla linkki