PÄÄASIA ETTÄ YLISTETÄÄN Pari viikkoa sitten minut kutsuttiin kotikäyntityössäni ystäväksi tulleen ortodoksin hautajaisiin. Ortodoksinen on ”oikein ylistämistä”. Kutsu pysäytti! Koin hautajaiset voimakkaasti. Sain kantaa arkkua. Salissa se oli avoin; katsoin kuollutta ystävää. Mieleen tuli yhteiset hetkemme hänen juhlissaan ja arjessa: tarinoitiin, laulettiin hänen matalassa majassaan. Tunnelma jäi ja pysyy. Mutta kuolema on kokonaan muuta kuin unessa nukkumista! Mieleni täyttyi myös siitä, paljonko itselläni on aikaa; paljonko läheisilläni, ettei vaan mitään sattuisi!? Kaikki on niin katoavaa täällä. Pappi piti hautajaisliturgiaa, jossa käytettiin paljon Raamatun lauseita. Se on valtavan hyvä asia: hyvä siksi, että siten ylistetään oikein, annetaan tekstin puhutella ilman tulkintaa. Onhan pyhä teksti ekumeeninen, yhteinen kaikille kristityille. Hautajaisissa tekstin resitoiminen ja kuorolaulu hoitaa saattajaa. Hänen ajatuksensa saattaa harhailla surussa; yhteisessä soinnissa hän palaa jälleen nyt-hetkeen. Jos katse harhailee salissa eteenpäin, katse törmää ikonostaasiin, tuohuksiin ja pyhien kuviin. Ne ovat siksi, että ne kertovat uskon ja uskovien historiasta; niihin tallentuu eri kansojen ja aikakausien uskon kantamaa iloa ja surun voittamista; ne auttavat nykyajan ihmistä omassa nyt-tilanteessaan liittymään siihen perinteeseen, mikä on koettu aikakaudesta toiseen pelastavaksi. Uskomisen mysteeri tajutaan sielun syvätasolla, jossa Jumalakin kohdataan. Kuultu ja laulettu Raamatun teksti on helppo käsittää, koska se on valittu tilanteeseen sopivaksi. Siitä riittää ylenpalttisesti ravintoa tänne alhaalle ja sielulle sinne korkeuteen, jossa pyhät asiat ovat täydellisiä. Liturgia on rukousta alusta loppuun. Hautajaisliturgiassa pääsana on Kristus. Häntä ”kumarretaan ja kunnioitetaan Jumalana ja ihmisenä”; ”olkaamme vakaat”. Sain jutella papin kanssa. Kerroin, että minäkin kävin ortodoksisessa kirkossa lapsena. Äitini oli juuriltaan Salmin pitäjän ortodoksi. Hänen kauttaan pääsin sisälle jonkin verran siihen perinteeseen. Isän puoleinen sukuni ei kuitenkaan hyväksynyt äitini uskoa. Painostuksen takia äiti yhtenäisti perheen uskon ja välttyi riidoilta. Mutta hänen henkensä säilyi ortodoksisena loppuun asti. Kun olin 20 vuotta sitten saarnoistani vaikeuksissa, ortodoksipappi sanoi: ”Puhu Kristuksesta!” Se pysäytti; asia ”jäi hautumaan”. Koko palvelusaikani olin vasta Kristuksen etsijä. Sana Jeesus tuntui tutummalta käsittää. Oma perinteeni korostaa useammin historian Jeesus-ihmistä, joka on Kristus. Ortodoksit taas ylistäessään ylentävät sydämensä Kristuksessa, korostavat hänen Jumaluuttaan. Liturgiassa toistui myös se, että jokainen ihminen tekee syntiä myös ”tietämättään” suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Eli siis kysymys hyvistä töistä? Luterilaisilla on vamma hyvien töiden tekemisessä. Papin töissä näkyi, että jotenkin kartettiin hyvistä töistä puhumista. Eihän Luther kieltänyt hyviä tekoja, päinvastoin! Hän sanoi, että niillä ei mennä taivaaseen! Kuulummepa mihin kirkkokuntaan tahansa, usko Kristukseen antaa uskovalle potkua auttaa toisia jaksamaan elämäntiellä! Tehkäämme uskollamme oma elämämme merkitykselliseksi, jotta lähimmäisemme voisi kokea kanssamme oman elämänsä merkitykselliseksi! Jorma Luostarinen