LAIVALLA VARISLAHDESTA KUOPIOON Tapasin tänään Okun torilla erään varislahtelaisen: ”Mitä kuuluu, asutko vielä kotonasi?” Siitä tulvi mieleeni muistoja pappina tekemistäni kotikäynneistä Varislahden kylällä. Mummojen matalien majojen ovet repsottivat auki ja ”kulku-ukko-pappi” lausuttiin tervetulleeksi. Kahvi porisi liedellä ja piirakoita ilmestyi pöytään: Ei tarvinnut jännittää, ei esittää mitään, kaikki oli avointa, vilpitöntä ja rehellistä! Mikä hoitava kokemus rasittuneelle kulkijalle! Mökin asukas muisteli markkinamatkoja laivalla Varislahden satamasta Kuopioon. Hän oli siihen aikaan nuori emäntä, kituuttamalla vei lapset aikuiseksi ja matka tilalta tarjosi virkistyshetken. Olen itse ”Kuopiijjosta” kotoisin. Siksi keskustelumme lähti rönsyilemään: Meillä oli yhteinen kokemus tammikuun markkinoista ja kesämarkkinoista 1960-luvulta lähtien. Siihen aikaan olin 10-vuotias nulikka. Kävin ”oppikoulun” poikaporukoissa talvimarkkinoilla, koska koulusta oli ”markkinaloma” ja opettaja kannusti näkemään uusia asioita ja ihmisiä. Varislahden mummo oli siihen aikaan jo 40-vuotias, joten hän katseli ”markkinahumua” aikuisen ja ”maalaisen” näkökulmasta. Juttelimme, että olemme nähneet ehkä toisemme 40 vuotta sitten. Laivamatka oli hänelle joskus uuvuttava mutta tuttujen matkassa hauska. Laivaan ahdettiin lehmiä ja hevosia myytäväksi ja vaihdettavaksi; laivassa oli jo silloin ravintola, ja siksi matkan ”meininki” oli riehakas! Jostakin piti varata ”kortteeripaikka” yöksi. Ainut hotelli lähellä oli Atlas, kivitalo. Torin ympärillä kaikki talot olivat matalia puutaloja, esim. Kuopion teatteri. Siihen aikaan 60-luvulla me ”kaupunkilais-jätkät” teimme selvän jaon ”maalaisiin ja kaupunkilaisiin”. Omasta mielestämme tunsimme maalaisen ”tölläilystä”, kun hän katsoi näyteikkunoita, haisi ”lehmän maidolta” ja pukeutui ”palttooseen”. Suustamme lähti joskus ruma haukkumasana! Mummon kanssa muistelimme markkinatorin ”humua”: sokeaa hanurinsoittajaa, joka veteli saundeja pelistään 30 asteen pakkasessa ”kirjosormikkaissa”; häntä sai auttaa laittamalla pennejä metalliseen lippaaseen maassa; ystävä vartioi, ettei kukaan varasta; ”helppo-heikki” eli Rukkas-Antti mölysi suureen ääneen ja huijasi porukkaa kertomalla ensin roisia vitsejä ja sitten iskemällä pinoon saman käden nahkarukkasia: ”Ja kaikki satasella”! ”Lähtekäähän pojat litomaan, ettei kantapäät kulu!” Mahdoton viinan haju lemusi kaikkialla pakkasessa. Kopina kuului, kun ihmiset paukuttivat ”nahkamonoja” toisiinsa, lämpimikseen. Varislahden mummokin muisti, että täpötäyteen toriin ahtautui usein ”Maija” eli poliisiauto. Setäni Onni oli siihen aikaan tori- ja –putka-poliisina. Hän nuorena konstaapelina oli tuttu ilmestys mustassa manttelissa ja ”koppahatussa”. Hän korjasi talteen juopuneita; hätisteli tappelijoita; valvoi ”mustalaisten” hevoskauppaa; varoitti pikkupoikia taskuvarkaista; kerran hän ratkaisi tapausta, kun linja-auto oli tumpattu keskelle ahdasta toria ja ajokortiton nuorimies yritti löytää vaihdekeppiä peruuttaakseen. Oli siinä savolaista ”vilinää ja vilkettä” Pohjois-Karjalan emännälle ja vahingoniloisille pikkupojille! Tänä päivänä laiva ei vihellä Varislahden satamassa; laiva on lahonnut ajat sitten; mummot ovat lahonneet ”maaksi jälleen”; ei ole kylällä kolmea kyläkauppaa, jossa vaihtaa uutisia; koulu on mennyt ja oppilaat lähteneet ”ympäri maailmaa”; ei ole ”kinkereitä” käydä eikä mahtavia rovasteja ”kansaa säikyttelemässä”. Laivamatka Kuopioon ystäväni kanssa hänen mökissään 30 vuotta sitten elää mielessäni. Sillä reissuilla koin pappina tekeväni jotain merkityksellistä. Jorma Luostarinen

”OOTPA ILKEE IMMEINEN!” Papintyössä kohtasin diakonisilla kotikäynneillä kymmeniä tuhansia ihmisiä, useita moneen kertaan. Muisto-vaikutelmat säilyvät rakkaina koko elämäni ajan. Minun täytyi paljon ottaa huomioon, jotta sellainen yhdessäolo syrjäkylien matalissa majoissa talonväen ehdoilla oli mahdollista. Nyt jälkikäteen, kun kaikki sellainen elämääni rikastava kokemus on lopullisesti ohi, ymmärrän selkeämmin menneen arvoa: Joka kerta oli kysymys ihmisestä, talon iäkkäästä asukkaasta, hänen matkastaan perheen ja suvun kanssa; naapurien asioista, pitäjän asukkaista, papeista, srk:sta, ”maailmanmenosta”, sairauksista, jne. Nyt ymmärrän Ihmiselämän kudelmaa essentialismi-filosofian mukaan, joka juontuu muinaisen Kreikan filosofikouluista 2400 vuotta sitten. Esim. Platon pohti silloin ihmisen ”olemusta”, essentiaa. Tietämättämme, mistä sana olemus tulee, käytämme sitä hieman vastaavalla tavalla. Platonille ihmisen olemus oli samaa kuin ihmisen” idea”. Se sisälsi kaikki ihmiset yhteensä eli oli ihmisyyden ja koko ihmiskunnan vastine ”ideoiden maailmassa”. Ideat olivat ”ideoiden taivaassa” pysyvinä, katoamattomina ja muuttumattomina: tuolin idea, kissan idea jne. Niihin, ”lajinsa mukaan”, sisältyivät vastaavat maanpäälliset oliot, ideoita huonommat kopiot. Ihmiselämä tapahtuu ”aistimaailmassa” eli jokapäiväisessä näkyvässä elämässä, jossa erilaiset ihmiset puuhailevat. Filosofi opetti, jotta varjoja totena pitävät ihmiset näkisivät auringon valossa tavallisuuksista yläkerran ideoihin ja soveltaisivat tietoa tylsässä alakerrassa. Otsikko ”ootpa ilkee immeinen” on keksimäni työssä kiteytynyt summa monista ilmaisuista, joita me päästämme suustamme jollekin, josta emme pidä. Se ihmissuhdetilanne voidaan purkaa essentialismin eli olemusopin avulla. Herjaajalla on mielessään tietämättään ihmisen idea eli käsitys täydellisen hyvästä ihmisestä, johon hän vertaa ilkeetä ihmistä. Hän näkee loukkaamisen kohteensa varjossa, valon sijaan. Hän kokee omassa vajavaisuudessaan, että ihmissuhde-kriisissä totuus on vain siinä, mitä sylki tuo suusta. Jos hän ymmärtäisi, kuten Platon, hän säästäisi lähimmäistään iskulta tajutessaan, että hän itse ihmisenä on yhtä vajavainen kuin hänen riitapukarinsa! Täydellinen ideaali-ihminen ei tallaa täällä maan päällä vaan hän asustaa ideamaailman täydellisten olemusten kanssa! Platonista on sanottu läpi länsimaisen kulttuurihistorian, että hän on vaikuttanut filosofiassa eniten ihmiskunnan historiaan. Esimerkkini näyttää, että Platon elää tänäänkin! Kun ajattelemme ihmisparkaa tämän päivän maailmassa keskitysleireillä, vankiloissa, sodan raunioilla, nuoria puukko selässä, koulukiusattuja, huonosti kohdeltuja vanhuksia, parisuhdekriisejä, tappeluja, sanallisia ja muita ilkeilyjä, jne., kaikki hätä palautuu kysymykseen ihmisen olemuksesta, essentiasta. Siitä puhuvat tarkoittavat arkikielessä lähinnä ”tyyliä” mutta tausta on platoninen. Platonin jälkeen 1700-luvulla käytti saksalainen filosofi Immanuel Kant olemuksesta sanaa das Ding an sich, asia sinänsä, ihminen sinänsä. Vastaavia Platonin ideaa tarkoittavia matkanvarren sanoja ovat filosofiset forma, per se ja universaali. Platonin perustalta on siis pyritty ymmärtämään ihmistä täällä vajavuuksien maailmassa. Ideaalit täydellisyydet eivät ole täällä, mutta Platon opettaa tietä ”alhaalta ylöspäin”, parempaan, ”puhtaampaan”, pois aistien sokaisemasta itsekkäästä julmuudesta ”rakkauden täydelliseen puhtauteen”, kohti eräänlaista jumalaa. UT:n Paavali sai juutalaisen fariseuksen huippu-koulutuksen Platonin opin hapattamassa kulttuurissa. Hänen julistuksensa ”Kristuksesta”, ”täydellisestä ihmisestä ja Jumalasta”, avautuu, kun UT:n lukija ymmärtää sen, mitä Paavali tarkoittaa! Rooman valtakunnan platonilaisessa maailmassa Paavali loukkasi puheellaan ”Jumalan Kristuksesta”, joka oli tullut ”ylhäältä alas ihmiseksi Jeesuksessa”, sen ajan huippuviisaiden ihmiskuvaa ja uskontoa! Se että kreikkalaisten jumalan ”idea ylhäältä” tulisi materian tasolle ” alas”, oli mahdoton yhtälö! Sen Paavali maksoi hengellään v. 64 jKr. Kaikki ”maailman valtiaat” palvoivat keisaria ”taivaallisena herrana ja jumalana” maan päällä. Paavalin saarna oli virallisille valvojille suurin mahdollinen rikos, loukkaus ja ilkeys! Jorma Luostarinen

PÄÄASIA ETTÄ YLISTETÄÄN Pari viikkoa sitten minut kutsuttiin kotikäyntityössäni ystäväksi tulleen ortodoksin hautajaisiin. Ortodoksinen on ”oikein ylistämistä”. Kutsu pysäytti! Koin hautajaiset voimakkaasti. Sain kantaa arkkua. Salissa se oli avoin; katsoin kuollutta ystävää. Mieleen tuli yhteiset hetkemme hänen juhlissaan ja arjessa: tarinoitiin, laulettiin hänen matalassa majassaan. Tunnelma jäi ja pysyy. Mutta kuolema on kokonaan muuta kuin unessa nukkumista! Mieleni täyttyi myös siitä, paljonko itselläni on aikaa; paljonko läheisilläni, ettei vaan mitään sattuisi!? Kaikki on niin katoavaa täällä. Pappi piti hautajaisliturgiaa, jossa käytettiin paljon Raamatun lauseita. Se on valtavan hyvä asia: hyvä siksi, että siten ylistetään oikein, annetaan tekstin puhutella ilman tulkintaa. Onhan pyhä teksti ekumeeninen, yhteinen kaikille kristityille. Hautajaisissa tekstin resitoiminen ja kuorolaulu hoitaa saattajaa. Hänen ajatuksensa saattaa harhailla surussa; yhteisessä soinnissa hän palaa jälleen nyt-hetkeen. Jos katse harhailee salissa eteenpäin, katse törmää ikonostaasiin, tuohuksiin ja pyhien kuviin. Ne ovat siksi, että ne kertovat uskon ja uskovien historiasta; niihin tallentuu eri kansojen ja aikakausien uskon kantamaa iloa ja surun voittamista; ne auttavat nykyajan ihmistä omassa nyt-tilanteessaan liittymään siihen perinteeseen, mikä on koettu aikakaudesta toiseen pelastavaksi. Uskomisen mysteeri tajutaan sielun syvätasolla, jossa Jumalakin kohdataan. Kuultu ja laulettu Raamatun teksti on helppo käsittää, koska se on valittu tilanteeseen sopivaksi. Siitä riittää ylenpalttisesti ravintoa tänne alhaalle ja sielulle sinne korkeuteen, jossa pyhät asiat ovat täydellisiä. Liturgia on rukousta alusta loppuun. Hautajaisliturgiassa pääsana on Kristus. Häntä ”kumarretaan ja kunnioitetaan Jumalana ja ihmisenä”; ”olkaamme vakaat”. Sain jutella papin kanssa. Kerroin, että minäkin kävin ortodoksisessa kirkossa lapsena. Äitini oli juuriltaan Salmin pitäjän ortodoksi. Hänen kauttaan pääsin sisälle jonkin verran siihen perinteeseen. Isän puoleinen sukuni ei kuitenkaan hyväksynyt äitini uskoa. Painostuksen takia äiti yhtenäisti perheen uskon ja välttyi riidoilta. Mutta hänen henkensä säilyi ortodoksisena loppuun asti. Kun olin 20 vuotta sitten saarnoistani vaikeuksissa, ortodoksipappi sanoi: ”Puhu Kristuksesta!” Se pysäytti; asia ”jäi hautumaan”. Koko palvelusaikani olin vasta Kristuksen etsijä. Sana Jeesus tuntui tutummalta käsittää. Oma perinteeni korostaa useammin historian Jeesus-ihmistä, joka on Kristus. Ortodoksit taas ylistäessään ylentävät sydämensä Kristuksessa, korostavat hänen Jumaluuttaan. Liturgiassa toistui myös se, että jokainen ihminen tekee syntiä myös ”tietämättään” suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Eli siis kysymys hyvistä töistä? Luterilaisilla on vamma hyvien töiden tekemisessä. Papin töissä näkyi, että jotenkin kartettiin hyvistä töistä puhumista. Eihän Luther kieltänyt hyviä tekoja, päinvastoin! Hän sanoi, että niillä ei mennä taivaaseen! Kuulummepa mihin kirkkokuntaan tahansa, usko Kristukseen antaa uskovalle potkua auttaa toisia jaksamaan elämäntiellä! Tehkäämme uskollamme oma elämämme merkitykselliseksi, jotta lähimmäisemme voisi kokea kanssamme oman elämänsä merkitykselliseksi! Jorma Luostarinen

KIRKON ASIA JÄÄNTEENÄ? Jäänne tarkoittaa kulttuurissa kaikkia sellaisia ihmisen luomia asioita, ilmiöitä ja rakenteita, joilla on pitkän ajan evoluutio eli kehityskulku varhaisemmista vaiheista nykyisiin, mutta joka on katomassa tai kadonnut. Varhaiset ilmiöt ovat matkallaan muuttuneet moneen kertaan eli ihminen on ne muuttanut. Niinpä esim. kirves oli alunperin kiviteräinen ja oli aika, jolloin vaunun pyörää ei ollut keksitty. Arkitasolla sanat kehitys ja edistys usein samaistetaan johtuen oman aikamme tyylistä ja menneiden aatteiden oletuksista. Mutta esim. Ukrainan ja Gazan sota osoittaa, että ihminen ei ole raakalaisuudessaan päässyt metriäkään eteenpäin siitä, kun hän järsi vihollisen raakaa lihaa luolassa 100000 vuotta sitten! Kun ihminen on ”edistynyt”, hän on mennyt hyvyydessä taaksepäin ja tappamishalussaan eteenpäin. Hyvyyden tavoittelusta on tullut jäänne ja tappamisesta nouseva trendi. Usein hyvän edistäminen ei kohdistu kaikkiin ihmisiin vaan ”meihin”. Jäänne on sitä vahvempi mitä enemmän sen alkuperäinen merkitys muuttuu heikommaksi. Jäänne merkitsee usein asian ja ilmiön katoamista kokonaan, kuten. esim. ihmisen kohdalla häntäluu. Siitä on jäljellä vaan tynkä, jäänne, koska ihminen ei matkallaan ole enää tarvinnut häntää huiskuttamaan kärpäsiä! Sama muutoksen, säilymisen ja katoamisen laki vallitsee kaikkialla luonnossa. Kun tänään ajatellaan kirkko-instituution asiaa esim. Euroopassa ja Suomessa, voidaan nähdä vertaamalla ”mummon aikaan”, että ilmiö on aleneva ja kulkee auttamattomasti jäänteen suuntaan. Varsinkin Brittein Saarilla sen voi lukea tilastoista. Kun kiinnostuu tutkimaan ”itsestään selviä asioita”, löytää sen, että kristinuskolla ja kirkolla/ 30000 tunnustuskunnalla maailmassa on kymmeniä tuhansia vuosia pitkä yhteinen historia ja evoluutio. Palestiinan historialliseen Jeesukseen on täältä Pohjois-Karjalasta 2000 vuotta ja 3200 km. Lännessä kristinuskon katsotaan syntyneen 2000 vuotta sitten, kun Jeesus ja kumppanit elivät ihmiselämää silloisessa Palestiinassa Rooman aikaan. Ei haluta tiedostaa sitä, että elämää on ollut ennen Jeesusta, ja hänen sanomallaan ja Paavalin sanomalla on monen kulttuurin uskonnon tausta. Heidän ihmisyytensä kumpuaa heitä edeltävien ihmisten elämästä ja perinteen siirtämisestä. Meille on opetettu kansakoulussa, että kaikki hyvä alkoi vasta Jeesuksesta. Ja niinhän se alkoikin: Hän persoonana oppeineen, Kristuksena, on Korkein Hyvä kaikille, jotka uskoivat ja uskovat häneen! Mutta Jeesus-ihminen, Paavali, alkukirkko ja ensimmäiset lähetystyöntekijät ponnistivat entisistä kulttuureista ja niiden ilmiöistä. Heidän saarnassaan jotkut entiset ilmiöt muuttuivat jäänteeksi, hävisivät tai ne tulkittiin uudelleen! He liittyivät kulttuuripiirinsä virtoihin, jonka aallot siirtyivät vauhdikkaasti eteenpäin Jeesus-uskossa muodostaen kirkko-instituution: Jotain entistä katosi, entisestä nousi uutta. Siihen aikaan ja lähes 2000 vuotta siitä eteenpäin kristinuskon voittokulku oli nouseva trendi, jäänteen vastakohta. Matkallaan Euroopassa ihmiset muuttivat sitä ”tuhanteen kertaan” saman periaatteen mukaan kuin mitä tahansa kulttuurin ilmiötä. Koskaan ei kukaan ole ottanut sitä syykseen eikä tule ottamaan! Mutta miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat yrittäneet vastustaa kirkon asian vähenemistä ja muuttumista jäänteeksi. Täällä Suomessa ja esim. Pohjois-Karjalan salokylien matalissa majoissa kirkon asian kannatus on vahva: uskosta eletään täysillä; toivotaan ” kaikkien tulevan sisälle muuttumattomaan Jumalan valtakuntaan”. Siinä syvän aidossa inhimillisessä kokemuksessa kirkon asia etenee vielä nousevasti. Sellainen kokemus on vavahduttava näyttö sen puolesta, että ihminen on luonnonolio, joka inhimillisyydessään tarvitsee uskon Jumalaa. Sen sijaan häntäluu saa mennä - jäänteenä. Jorma Luostarinen

MITENKÄS KIRKKO ITE? Tämä kysymys nousee esimerkkinä kahdesta matkanvarren lähteestä: toinen on kokemukseni äidistäni, joka kuoli 40 vuotta sitten, ja toinen on kokemus pappina. Jo geenitaustastaan johtuen äiti toi esille ”styrangin luonteen”, joka johti ruumiilliseen kuritukseen! 1950- ja 60-luvuilla sitä ei oltu kriminalisoitu. ”Remmiapeli” oli tuttu kasvatuskeino kodeissa, jopa kansakoulussa: ”Poistettiin pahaa kapinoivasta ja itsekkäästä kakarasta”! Sama käsi, mikä löi ”minusta johtuen”, silitti päätäni, kun koulussa oli kiusattu ”toisten takia”. Äitini ei nähnyt omaa osuuttaan ongelmiin. Siksi lasten piti ehdottomasti ”totella”: Tilanne tulkittiin vain yhteen suuntaan, vanhemmasta lapseen. Isompana moitin äitiä. Hän sanoi: ”Mitenkäs sinä ite, ole parempi!” Vielä tuntia ennen kuolemaansa hän jätti perinnön.: ”Muistatko, miten sanoit toivovasi kuolemaani?” - Vaikenin, olihan hän minun äitini. Toivon, että tarinastani joku oppisi ymmärtämään omaa tarinaansa. Nämäkin kokemukset söin leipäpalani liisteenä papin työssä yrittäessäni tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Pitkillä terapioilla sain itseäni sellaiseen kuntoon, etten ollut syytteessä käyttäytymisestäni. Ihmisille oli turha kertoa ongelmista, koska ”pappia auttaa Jumala”. Jouduin kuitenkin 16 kertaa hiippakuntahallinnon tuomarin eteen: Milloin syytettiin parrasta, tukasta, vaatteista, kielimurteesta, milloin taas ”harhaopista” ja ”tunnustuksenvastaisuudesta”. Kaikki se tarkoitti pakkia saada työtä. Oli vaan kestettävä ”jäitä hatussa”. Mieleeni tulee kysymys kirkkolaitoksen omasta ”vanhurskaudesta” eli oikeamielisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta, UT:n kreikan dikaiosyne. Jokaisessa papin saarnassa aihe näkyy: Jumala vaatii täyttämään lain; syntinen ei siinä onnistu; uskossa Jeesukseen saadaan anteeksiantava pelastus. Hyvä niin! Vuosia sitten esim. Kotimaa-lehti käsitteli usein dikaiosynetä. Se nähtiin ”kirkon erityisenä valttina ja voimavarana, jolla hapatetaan yhteiskuntaa”! Töissä ollessa aihe kuvotti minua kamppaillessani laitoksessa syvässä yksinäisyyden ja hylkäyksen tilassa: Olin sanonut väärin, kun sanoin oikein!. Ihmisillä ei riitä mielikuvitus käsittämään, millaisia tuntemuksia papilla voi olla, kun hän pukeutuu papin panssariin ja astuu srk:n eteen. Miten paljon hän joutuu nielemään toisten tekemää vääryyttä, ei vain ”omaa syytään ansionsa mukaan”! Ei löydy pappi-paralle tuomaria jakamaan oikeutta vanhurskaasti, ”hyvän Jumalan mukaan”, koska ”on kiireellisempiä virkatehtäviä”. ”Onko suutarin lapsilla siis omassa kodissaan kenkiä?”. Välittyykö ihmisille kirkon syvimmästä sanomasta sellainen rakkaus, että ihmiset haluavat sitä kuulla ja kokea? Auttaako kirkkotyönantaja duunareitaan ammentamaan siitä rakkaudesta voimaa työhön? Yhteiskunnan puolella tuomari ottaa huomioon rikollisen elämäntaustan ja tekohetken tilanteen. Hän keskittyy vain tekoon riippumatta syyttäjien huudosta! Ts. maallinen tuomari toteuttaa lakikirjan ”oikeudessa ja kohtuudessa” Raamatun dikaiosynen. Kirkon tuomari hallitsee päätöksellä srk:aa, hillitsee valittajia ja turvaa laitosta. Jorma Luostarinen

MILLAINEN JEESUS? ”Tällainen oli todellinen Jeesus” ( Lauantai 25.12.2010 klo 12:26 Iltasanomat) ”Nykykirkon luomissa mielikuvissa Jeesus on itsevarma vapahtaja, pitkä ja komea pitkätukkainen mies, joka kiertää maata tekemässä ihmeitä ja käännyttämässä ihmisiä.Todellisuudessa oikea historiallinen Jeesus oli kuitenkin aikanaan vihattu ja pelätty anarkisti, joka kyseenalaisti kaikki aikansa opit ja auktoriteetit ja julisti Jumalan armoa juuri niille ihmisille, joita kristityiksi nykyään itseään kutsuvat usein vihaavat ja halveksivat. Ruotsalainen kirjailija Jonas Gardell tutki vuosien ajan historiallista Jeesusta ja nyt häneltä on ilmestynyt kirja, jossa Gardell paljastaa Jeesuksen todellisen luonteen. Gardellin mukaan ainoa mitä voimme todella tietää oikeasta historiallisesta Jeesuksesta, jonka oikea nimi ei muuten edes ollut Jeesus vaan Joosua, on se, että hän oli rutiköyhä, lukutaidoton ja koditon, lyhyt ja hampaaton mies, joka opetti ihmisiä pari kuukautta ja joka lopulta teloitettiin rikollisena. Ei mitään sen enempää. Jeesus oli juutalainen, tosin kapinallinen, sillä hän ei noudattanut kovinkaan tarkasti puhdistautumissääntöjä eikä sapattia. Eikä Jeesus todellakaan yrittänyt olla perustamassa uutta uskontoa. Hän oli vain ilmoittamassa siitä, että israelilaisten Jumalan valtakunnan aika oli vihdoin koittanut. Hän ei ollut itsevarma vaan epävarma ja surullinen siitä, ettei hänen puheitaan otettu todesta. Jeesus piittasi vain juutalaisista. Pakanoita hän vertasi jopa koiriin. Niinpä Jeesuksen pelastus ei edes kuuluisi kenellekään muille kuin juutalaisille. ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten”, Jeesus sanoi Matteuksen mukaan. Jeesus Nasaretilainen ei suinkaan ollut ainoa profeetta, joka temmelsi ajanlaskumme alussa Israelissa. Useat muutkin julistivat Jumalan valtakunnan tuloa ja tekivät ihmetekoja sekä kapinoivat roomalaisia ja papistoa vastaan. ...Gardellin tutkimuksen mukaan historiallinen Jeesus ei suinkaan halunnut, että häntä palvotaan vaan että häntä seurataan. Jeesuksen rukoilemisen sijasta ihmisten pitäisikin siis luopua kaikesta omaisuudestaan ja omaisistaan ja lähteä kiertämään maailmaa, parantamaan sairaita, herättämään kuolleita ja ajamaan pois pahoja henkiä. Gardell uskoo laajan tutkimuksensa perusteella, että todennäköisesti monet myöhemmissä kirjoituksissa kuten evankeliumeissa Jeesuksen sanomaksi väitetyistä lauseista ovat tosiaan suurin piirtein sellaisia kuin tämä historiallinen hahmo Joosua sanoi. Niitäkin kuitenkin leimaavat tekstien kirjoittajien omat näkemykset. Sen sijaan monet Jeesuksen teot, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa on todennäköisesti vain kopioitu hieman muunneltuina Vanhan testamentin tarinoista. Siinä missä historiallinen Jeesus ja hänestä meille annettu kuva eroavat toisistaan merkittävästi, myös hänen sanomaansa on vuosien saatossa vääristelty ja yritetty muokata kirkolle sopivampaan suuntaan. Jeesus ei suinkaan vihannut syntisiä, päinvastoin. Hän ei vaatinut ketään katumaan syntejään eikä jättämään syntistä elämäänsä. Ainoa vaatimus taivaaseen pääsylle oli Jeesuksen mukaan usko Jumalan rakkauteen. Jeesuksen mukaan tietä Jumalan valtakuntaan kuljetaan rakastamalla, anteeksi antamalla ja olemalla tuomitsematta muita. Jumala on rakkaus, ja sen vastakohtia ovat viha ja pelko. Jeesus ei ole pankkiirien, poliitikkojen, professoreiden eikä edes pappien profeetta. Hän on syrjittyjen, syntisten, halveksittujen, yksinäisten, sairaiden, kodittomien, rikollisten, homojen, huorien, narkomaanien ja unohdettujen profeetta. Vv” Siteerattu artikkeli löytyy netistä. Sen aihe on minulle sikäli merkityksellinen, että siinä on sanottu, mihin itsekin päädyin tutkimuksissani pappina 30 vuoden aikana. Tuo tietämys ei ole minulle mikään ongelma uskomisessa eikä suhteessai Raamatun muihin asioihin. Päinvastoin! Minulla meni saarnatoimi hyvin niin kauan kuin en puhunut UT:n tekstien Jeesuksesta eri tutkimusalojen valossa. Vähitellen alkoi tulla kanteluita ja toisaalta uskovaiset alkoivat vaatia raamatullisempia saarnoja. Oli siis pelattava varman päälle, jos mieli säilyttää työpaikka: Siispä Jeesusta tuntemaan ja ottamaan hänestä selvää! Ajattelin, että kun kirkossa Jeesusta mainostetaan tärkeimmäksi ja kaiken toiminnan katsotaan lepäävän uskossa häneen, minulle ei kävisi huonosti, jos pyrin tuntemaan häntä ja sanomaan löytöjäni toisille. Halusin kehittyä työntekijänä, ottaa vastuuta, että ”voisin vastata siitä Jumalan edessä”, kuten papinvalassa olin luvannut!. Mutta toisin kävi: Menetin kappalaisen viran eli papinviran ja pappisviran eli pappisvihkimyksessä saamani oikeudet. Syyte oli ”kirkon tunnustuksenvastaisuus”. Kuitenkin saman tunnustuksen mukaan Katekismuksessa ”Jeesuksen tunteminen on elämämme kallein asia”. Jorma Luostarinen

YKS RYSÄYS VAAN! Mieleeni tulee 4 tapausta: presidentinvaalit juuri nyt, papin kotikäyntityössä ystäviksi tulleiden hautajaiset viikon sisällä, Arvo-metsurin kanssa käyty keskustelu 25 vuotta sitten ja ”läheltä piti”- hengenlähtöni pari päivää sitten. Teen nyt omaa elämääni merkitykselliseksi, jotta lukija ehkä voisi tehdä omaa elämäänsä merkitykselliseksi. Presidentinvaalit näen demokratian tapahtumana, jossa ”kuningas on kuluttanut parhaat voimansa ja uuden vuoro on astua hänen valtaistuimelleen”, lainatakseni kulttuuriantropologiaa. Ilmassa on siis uuden ajan henkeä, toivoa ja odotusta, ja jokaisella on mahdollisuus viivan vedolla purkaa entistä ja suunnata tulevaa: On siis muutoksen aika, ”kynnystilanne”, jossa ollaan vielä entisessä mutta haaveillaan uudesta. Kun katsoin ystävieni kasvoja vielä kerran arkussa kirkkosalissa, oli jäähyväisten ja muutoksen aika tullut elämän molemmin puolin. Se pysäytti. Miten muutos ja sen kokeminen voikaan olla rajun merkityksellinen! Kuljemme joka päivä Kuusjärven hautausmaan läpi tai ohi lenkillämme. Tänään jokainen voi nähdä sen valtavan muutoksen, mikä on tapahtunut 300 metrin hautausmaalla autotien vieressä: Kaikki lähes metrinpaksuiset ja 30 metriä korkeat koivut on kaadettu! Mikä maisemallinen muutos! Nyt ne eivät kaadu enää hautakivien päälle. Aina kulkiessani tulee mieleen ystäväni Arvo-metsuri. Hautajaisia pitäessäni hautausmaalla viimeksi 18 vuotta sitten hän jengeineen oli usein mittaamassa puiden kuntoa esim. ottamalla näyteporalla näytteitä rungon sisältä. Srk:n päättäjät olivat tiedostaneet lahojen puiden vaarat materiaalisesti ja haudoilla vierailevien kannalta. Siinä istuimme vanhan kannon nenässä, tarinaa riitti ja tupakkaa paloi. Arvo ”vaahtosi” minulle, että heitä ” ei uskota vaan antavat tunnelmapuidensa törröttää”. Kun kiertelin työssäni ihmisten kodeissa, opin ymmärtämään mummojen tarinoista, että puilla oli tunnearvoa, koska viime sotienaikainen legendaarinen ”Juuso-Matti -rovasti oli istuttanut ne”. Vanhukset silloisina nuorina olivat käyneet rovasti-auktoriteetin rippikoulun Kuusjärven pitäjässä ja siirsivät kaikkea häneen liittyvää suullista perinnettä eteenpäin. Jos rovasti oli tehnyt jotain, oli sillä painoarvoa hyvässä ja pahassa kaikille, jotka hänet tunsivat! Arvo-metsuri kertoi 25 sitten tarinaa siitä, miten srk:n päättäjät olivat hänen puunkaato-esitykseensä suhtautuneet. Siinä oli juuri samaa tunteisiin perustuvaa vastustusta, että puita ei kaadeta, ja mitä museovirasto ja srk ajattelee! Rovastin ja hänen aikakautensa muisto oli niin voimakas. Arvo oli todella tuohtunut ja paasasi sitä papilleen, kenellepä muulle! Tarvittiin 25 vuotta, ennen kuin Arvoa arvostettiin ja oltiin valmiit muutokseen. Arvo itse on ollut hautausmaan mullissa jo 15 vuotta. Olen tässä vielä muistellut toisia, kunnes sain pari päivää sitten kokea ko. hautausmaan lenkillämme aamun pimeydessä pysäytyksen. Kirkkopolku-nimisellä tiellä oli pieni lappu telineessä, jossa luki varoitus koneellisesta savotoinnista. Taskulampun valossa oli vaikea sitä nähdä, kun tuhannet ledit loistivat metsäkoneista kaadettavan metsän sisältä. Jatkoimme matkaa. Kävi valtava ”yks rysäys” pilkkopimeässä 3 metrin päässä: 25-metrinen ikikoivu oli kaatunut minuun päin ja latvaoksat värisivät lumessa! Sillä oli tilaa kaatua 360 astetta eri suuntaan, mutta se kaatui suuntaansa juuri sillä hetkellä, kun me kuljimme kirkkopolkua! Vaalien aikaan kansa odottaa muutosta; läheisen arkun äärellä muutos on totta; Arvo-metsurin muutoksen toive on toteutunut pitkällä viiveellä ja minä sain kokea, miten yllättäin muutos voi tulla. Kun vielä sain aikaa, yritän edetä niin, että olisin merkityksellinen itselleni ja sitä kautta toisille Jorma Luostarinen

JEESUS-KERTOMUKSEN MATKASSA Diakoniapapin tuhansilla kotikäynneillä srk:n matalissa mummonmökeissä sain tuntumaa kristinuskoon käytännön eli kansan tasolla. Vaikka nyt ex-pappina olen hankkinut lisää ”kirja-viisautta”, parhaat opettajani löytyvät täällä Pohjois-Karjalassa salokylien pikkumökeistä! Siellä eletään vielä keskiaikaa ja ”taivaan asiat” koetaan todeksi kansakoulun, pyhäkoulun, kinkerien ja lapsuuden uskonnollisten elämysten saattelemana. Lapsuudessa koettu ja todeksi eletty kokemus yhdessä kotiväen ja kotikylän kanssa on kantava voima koko elämäksi. Pappikaan ei voi kuin ihailla ja ihmetellä sitä yksinkertaista, persoonallista ja aitoa elämystä! Nyt myöhemmin nuo yhteiset muistot rikastuttavat elämääni ja niiden kautta mökin mummo tuo uskollaan valoa omaan olemassaolooni. Lähes kaikki heistä ovat jo kuolleet mutta heidän henkensä elää niille, jotka oppivat heitä tarkemmin tuntemaan ja saivat yhdessä laulaa ”taivaan lauluja”. Miten paljon sanaan Jeesus sisältyykään! Omalla kohdallani alan vähitellen ymmärtää ”uskovaisia” ja jollakin tavalla hengessäni päästä sisään heidän henkensä tapahtumaan. Itselläni ei ollut laajempaa ”hengellistä kotia” kuin lapsuuden tapakristillinen, jossa uskottiin Jumalaan ja häntä kunnioitettiin faktana ankaralla rakkaudella. Kaikki ei sopinut minun tyyliini silloin eikä vielä 30-vuotisessa työssäni. Minun oli jatkuvasti ikään kuin pakko ottaa itse selvää ja kertoa sitten toisille. Koska olin etsinnässäni pappina melko yksin ilman laajempaa yhteisöä, minut määriteltiin sooloilijaksi, ”omieni mieltymysteni” esittäjäksi. Vaikka omassa mielessäni kuljin rehellisyyden tietä uskoni mukaan, se ei toiminut toisinajattelevien mielestä. Kotikäynneillä en kokenut ongelmia. Kohtasimme toisemme yksinkertaisesti, yllättäin, aikaa varaamatta: Opimme tuntemaan toisemme ja uskon Jeesus oli kokemuksessa läsnä. Se on aivan ihmeellinen asia! Itse tiedän, että tarkoittamamme Jeesus on myös kaukana historiassa 2000 v:n päässä. Hän kävi kalassa Gennesaretin järvellä, jutteli lampurien kanssa maalaistalossa ja ihaili vertauksissaan kedon kukkia - yksinkertaisesti, kansanomaisesti, jännittämättä, tuoden kertomusten kautta rakkaille kuulijoilleen sanomaa Jumalalta. Ystävät ymmärsivät hänen puhettaan, koska he rakkauden sävelessä kokivat Jumalan puhuttelun. Tänä päivänä, 2000 vuotta myöhemmin, jotkut teologian maineikkaat tutkijat sanovat, että Jeesusta ei ole koskaan ollut vaan hän on myytti, epätosi kertomus. Mökin mummo ei tiedä kristinuskon syntyolosuhteista eikä kehityskulusta mitään mutta hän ei edes kaipaa sellaista ”pään tietoa”! Nyt minäkin alan tajuta sen, että taitavinkaan Raamatun selittäjä, vaikka hän tutkisi Raamattua yötä päivää, ei pääse sen pidemmälle kuin uskoon kasvanut köyhä, kansanomainen ihminen. Omassa totuuden etsinnässäni minua kiinnosti tietää ja ymmärtää mutta kuulijani kaipasivat muuta: Olisi luullut, että Jeesuksesta tietäminen olisi hänen puolellaan! Kun perimätietoa Jeesuksesta ja hänen yksinkertaista evankeliumiaan levitettiin 2000 vuotta sitten ”kaikkeen maailmaan”, talletettiin Kirjoihin ja käytettiin kirkossa läpi vanhan ajan, keskiajan, aina tänne meille asti, kysymys oli siitä, että ihmiset uskoivat: Kirkko on syntynyt Jeesukseen uskovien kokemuksista, joissa hän on ylösnoussut Kristus. Kirkko on uskomisen perintöä, jota uskovat siirtävät eteenpäin! Alusta asti se jakaa ihmiset uskoviin ja muihin! Kirkon historiasta voidaan löytää rajuja ylilyöntejä, mutta mökin yksinäinen mummo sairaana, kuluneena, kivuissaan, kertoo meille pelastavaa sanomaa yksinkertaisesti ja elää siitä. Lähetystyö on sitä, että sinun uskosi tekee sinun elämäsi merkitykselliseksi. Kun se ihme tapahtuu, sinä mietit, miten voit saada lähimmäisesi kokemaan elämänsä merkitykselliseksi. Jorma Luostarinen