MITENKÄS KIRKKO ITE? Tämä kysymys nousee esimerkkinä kahdesta matkanvarren lähteestä: toinen on kokemukseni äidistäni, joka kuoli 40 vuotta sitten, ja toinen on kokemus pappina. Jo geenitaustastaan johtuen äiti toi esille ”styrangin luonteen”, joka johti ruumiilliseen kuritukseen! 1950- ja 60-luvuilla sitä ei oltu kriminalisoitu. ”Remmiapeli” oli tuttu kasvatuskeino kodeissa, jopa kansakoulussa: ”Poistettiin pahaa kapinoivasta ja itsekkäästä kakarasta”! Sama käsi, mikä löi ”minusta johtuen”, silitti päätäni, kun koulussa oli kiusattu ”toisten takia”. Äitini ei nähnyt omaa osuuttaan ongelmiin. Siksi lasten piti ehdottomasti ”totella”: Tilanne tulkittiin vain yhteen suuntaan, vanhemmasta lapseen. Isompana moitin äitiä. Hän sanoi: ”Mitenkäs sinä ite, ole parempi!” Vielä tuntia ennen kuolemaansa hän jätti perinnön.: ”Muistatko, miten sanoit toivovasi kuolemaani?” - Vaikenin, olihan hän minun äitini. Toivon, että tarinastani joku oppisi ymmärtämään omaa tarinaansa. Nämäkin kokemukset söin leipäpalani liisteenä papin työssä yrittäessäni tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Pitkillä terapioilla sain itseäni sellaiseen kuntoon, etten ollut syytteessä käyttäytymisestäni. Ihmisille oli turha kertoa ongelmista, koska ”pappia auttaa Jumala”. Jouduin kuitenkin 16 kertaa hiippakuntahallinnon tuomarin eteen: Milloin syytettiin parrasta, tukasta, vaatteista, kielimurteesta, milloin taas ”harhaopista” ja ”tunnustuksenvastaisuudesta”. Kaikki se tarkoitti pakkia saada työtä. Oli vaan kestettävä ”jäitä hatussa”. Mieleeni tulee kysymys kirkkolaitoksen omasta ”vanhurskaudesta” eli oikeamielisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta, UT:n kreikan dikaiosyne. Jokaisessa papin saarnassa aihe näkyy: Jumala vaatii täyttämään lain; syntinen ei siinä onnistu; uskossa Jeesukseen saadaan anteeksiantava pelastus. Hyvä niin! Vuosia sitten esim. Kotimaa-lehti käsitteli usein dikaiosynetä. Se nähtiin ”kirkon erityisenä valttina ja voimavarana, jolla hapatetaan yhteiskuntaa”! Töissä ollessa aihe kuvotti minua kamppaillessani laitoksessa syvässä yksinäisyyden ja hylkäyksen tilassa: Olin sanonut väärin, kun sanoin oikein!. Ihmisillä ei riitä mielikuvitus käsittämään, millaisia tuntemuksia papilla voi olla, kun hän pukeutuu papin panssariin ja astuu srk:n eteen. Miten paljon hän joutuu nielemään toisten tekemää vääryyttä, ei vain ”omaa syytään ansionsa mukaan”! Ei löydy pappi-paralle tuomaria jakamaan oikeutta vanhurskaasti, ”hyvän Jumalan mukaan”, koska ”on kiireellisempiä virkatehtäviä”. ”Onko suutarin lapsilla siis omassa kodissaan kenkiä?”. Välittyykö ihmisille kirkon syvimmästä sanomasta sellainen rakkaus, että ihmiset haluavat sitä kuulla ja kokea? Auttaako kirkkotyönantaja duunareitaan ammentamaan siitä rakkaudesta voimaa työhön? Yhteiskunnan puolella tuomari ottaa huomioon rikollisen elämäntaustan ja tekohetken tilanteen. Hän keskittyy vain tekoon riippumatta syyttäjien huudosta! Ts. maallinen tuomari toteuttaa lakikirjan ”oikeudessa ja kohtuudessa” Raamatun dikaiosynen. Kirkon tuomari hallitsee päätöksellä srk:aa, hillitsee valittajia ja turvaa laitosta. Jorma Luostarinen