perjantai 19. heinäkuuta 2024

EI TAIKAUSKO VAAN KRISTINUSKO ”Mutta kun Simon näki, että Henki annettiin sille, jonka päälle apostolit panivat kätensä, toi hän heille rahaa ja sanoi: ”Antakaa minullekin se valta…”” APT 8 Ihmisen uskonnollinen käyttäytyminen on universaalia. Kaikkialla ja kaikkina aikoina hän on uskonut ja uskoo jonkinlaiseen yliluonnolliseen. Uskonto on ihmisen ikäinen. Uskonto on yksi kulttuurin ilmiö. Kättä väännetään tänäkin päivänä ”uskon ja tietämisen” paremmuudesta. Tieteessä on saavutettu huisia tuloksia ihmisen hyväksi ja ihmisen pahaksi, luonnon hyväksi ja luonnon tuhoksi. Uskomisessakin tarvitaan tietoa: luemme Raamatun historiaa Rooman vallan aikaan; Raamatun tekstejä eri kielillä erilaisissa Raamatuissa; jne. Tiede ja usko eivät ole vastakohta-totuuksia! Raamatun tutkimus on edennyt pitkälle. Papit tietävät, mutta eivät voi kertoa asioista srk:lle, jos mieli pitää työpaikka! On monia kaavoja ja teorioita, joilla Raamattua selitetään, tulkitaan, ymmärretään, tulkitaan. Oma srk-piiri ja sen” taivaallinen ihanuus” on pieni sisäänlämpiävä ryhmä, jossa saattaa häkä nousta päähän! Kansaa on pidetty tietämättömyydessä ja pidetään! Sitä se itse on halunnutkin. Kirkkolaki on alistettu eduskunnan säädettäväksi ja eräällä tavalla tavallinen kansa on silloin sanonut aamenensa. Kirkkolailla kansalaiset valvovat valtion ja kirkon instituutioiden kautta uskonnollisuutensa rajoja ja ilmenemismuotoja. Mitä me pelkäämme siinä, että pappi ja kirkon muut opettajat antavat tietoa omasta uskostamme, uskonnostamme ja muusta kirkon elämästä? Emmekö uskokaan Jumalaan ja Jeesukseen? Jos uskoisimme, haluaisimme yhä enemmän tulla sisään uskoon ja uskonnon maailmaan.
EI MERKIT VAAN LUOTTAMUS ”Tuomas vastasi ja sanoi..: ”Minun Herrani ja ….” Jeesus vastasi: ”Sen tähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe kuitenkin uskovat.”” JH 20 Ihmisen ajattelutapa pitkässä historiassa näyttää olevan suhteellisen pysyvä. Jeesuksen aikalaiset tavoittelivat innokkaasti tunnusmerkkiä, seemeion, uskoakseen hänen messiaanisuuteensa. Toiset kokivat saavansa merkin, toiset eivät. Nykyseurakunnassa on merkkien tavoittelua, esim. kuka ja millainen on oikea uskovainen ja pappi. Ihmiset tekevät pitkiä matkoja saadakseen hengellisiä kokemuksia ”taivaallisista” ja konkreettisia merkkejä saarnamiehen ”väkevyydestä” ja Jeesuksen läsnäolosta. Joidenkin saarnamiesten tuttu puhetyyli koetaan sekin merkkinä. Jumala halutaan sitoa aikaan ja paikkaan ”meidän keskellemme”. Kuitenkaan Jumala oliona ei näy missään! Joillakin tahoilla tainnoksiin meneminen ja muuttunut tietoisuuden tila tulkitaan jumalalliseksi. Kun ihmiset hourailevat ja liikehtivät, ”Henki liikkuu meidän keskellämme”: käsi nousee, jalat vapisevat, sairas nousee rientämään kohti pyhää paikkaa, kaatuu. Toinen jatkaa kulkuaan, terästyy, pääsee alttarille ja lysähtää kuin piimäpussi pyhälle kaiteelle. Usein arkiset pikkuyhteensattumat tulkitaan suuresta näkökulmasta, itsensä Jumalan antamiksi viitteiksi olemassaolostaan. Epäuskolla on monet kasvot kuten uskovaisillakin!

torstai 18. heinäkuuta 2024

Martti Luther on hyvän miehen maineessa. Muuten tuskin olisi ollut hänen syntymänsä 500-vuotis- juhlaa! Mikä hänessä, yhdessä munkissa, oli ja on niin hyvää? Se oli esim. sitä, että hän halusi henkilökohtaisesti kohdata Jumalan Raamatun teksteihin sisältyvän uskon avulla. Hän siis persoonallisella tavalla ryhtyi tehtäväänsä sisäistääkseen itselleen uskoa ja asettaakseen Rooman kirkon rutinoituja ilmiöitä sivummalle. Luther uskontaistelussaan asettui minänä Jumalansa eteen. Sillä tiellä hänen perinteensä teki hänestä maineikkaan auktoriteetin ja arvovallan, johon hän tuskin itse vahingossakaan pyrki. Rooman kirkko sitä vastoin luki hänet pahimpien pirujen joukkoon! Luther kysyi asioita minä-muodossa ja hänelle uskominen oli henkilökohtainen asia. Perusteesinsä hän asetti pettymyksensä pohjalta: Hän ei muotomenojen keskeltä löytänyt armollista Jumalaa. Luther ratkaisi omalla kohdallaan auktoriteetti-kysymyksen hengenvaaran uhalla: Tärkeämpää kuin oma henki oli löytää Vapahtaja, elävä Kristus! Auktoriteettiemme suuruus on siinä, että omana aikanaan he eivät asettuneet arvovalloiksi: Augustinus, Luther, Paavo Ruotsalainen, Laestadius, jne. Uskon sävyttämä oma persoonallisuus Jumalan puhuttelussa loi heille sanottavaa: kirjoissa, kirjeissä, saarnoissa, tavallisten ihmisten kohtaamisissa. Heille usko Jumalaan, Jumala ja Jeesus, tulivat A:ksi ja O:ksi! Homiletiikassa, saarnaopissa, puhutaan teosentrisestä eli Jumala-keskeisestä saarnaamisesta. Näillä eväillä minun on mahdoton tajuta sellaista! Miten minä, maan mato, syntynyt syntisestä sukukunnasta, kuolevainen ihminen, voin ajatellakaan mitään Jumala-keskeistä! Pakko tyytyä ihmis-keskeiseen kaikilla elämän alueilla, myös papin työssä ja saarnaamisessa. Joku Martti Luther on minulle yksi ihminen, yksi tomumaja, muiden joukossa, mutta voin oppia häneltä ja olen oppinutkin asioita, joita voin soveltaa omassa taistelussani ja työssäni. Kaikista oikeinta on puhua omasta uskostaan: Minä koen näin, minä ajattelen näin, olen tullut siihen tulokseen, luen Raamatusta näin, ymmärrän tämän kertomuksen näin, minusta tuntuu tämä kohta…. jne. Voin vieläkin tuntea nahoissani, mitä kaikkea sotkua sain kuulla ja nähdä, kun kirkollisissa toimituksissa aloin toteuttaa tätä minä-muotoista puhetapaani. Pitkien terapia- vuosien aikana olin oppinut jotain, mikä itselleni oli ”henki ja elämä”, mutta jonka aktiivi seurakuntalaiset yrittivät tappamalla tappaa.
EI AUKTORITEETTIUSKO VAAN MINUN MIELIPIDE ”Sillä hyvä sanoma on julistettu, ….mutta se ei hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” HB 4 Papinvalassa lupasin vastata työstäni ”Jumalan ja ihmisten edessä”. Silloin en ymmärtänyt ihan kaikkea. Eihän kukaan etukäteen voi tietää, mitä ratkaisuja ja missä tilanteissa hän tulee tuntemattomassa tulevaisuudessa tekemään. Epävarmuudessani etsin esikuvia ja ehkä jopa matkin heitä. En tuntenut itseäni ja koko ajan papin työssä painoi päälle uusia, ennen arvaamattomia tilanteita ja ihmisiä. Tulin huomaamaan pitkällisten itsetutkistelujen jälkeen, että toisten lainailut ja esikuvat eivät auta: Minun on ruvettava tekemään työtä itsessäni, opiskeltava virkani asiat ja toteutettava työtäni sitten parhaan ymmärrykseni mukaan. Auttajiakaan ei ollut ja esimiehillä kirkkoherroina oli tarpeeksi tekemistä oman virkansa hoidossa. Pappina minulle on tärkeää lukea Raamattua avoimen rehellisesti, minun tyylilläni, minun ymmärryksellä. Milläpä muulla!? Haluan puhua siitä hyvästä, mitä itse olin saanut. Puhun uskostani, uskoni sisällöstä, uskoni asioista. Eläydyn saarnaamis-tilanteessa tekstin asiaan ja jollakin tavalla olen mukana siinä, vaikka tulkitsenkin tekstiä nykyhetkessä. Muistan joitakin asioita tähän liittyen teoreettisen filosofian opinnoista; tulkintakehä, jossa tulkitsija menee vanhaan tarinaan, katselee siellä aikansa ja palaa kertomaan nykytilanteen kuulijoille löydöistään. Nykyisin minua hyvin vähän kiinnostaa, mitä muut ovat sanoneet pyhäpäivän tekstistä. Se on heidän asiansa, heidän tulkintansa. Minä vastaan vain omasta puolestani ja sillä tiellä olen tähän asti virkani pitänyt. Puhun omasta uskostani, oman uskoni mukaan. Uskomisen avulla laajennan elämääni ja mahdollisuuksiani.
Luomis-kertomus perustelee ihmisen mahdollisuudet hoitaa hänelle annetut tehtävät. Me osaamme ja voimme siis! Voimme oppia. Jokaiselle meistä on annettu ainakin yksi leiviskä, jota pitäisi voimien ja kykyjen mukaan kartuttaa, enentää. Se ei tarkoita rahan keruuta vaan ajattelutavan muutosta, metanoiaa eli parannuksen tekemistä eli mielenmuutosta. Siinäpä se! ”Herran johdatus” merkitsee sitä, että ihminen voi ja osaa erottaa hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Me voimme kasvaa hyvän tuntemisessa, arvioida asioita ja pyrkiä omien mahdollisuuksien mukaan tekemään käytännössä, ei vaan ajattelemaan ja luulottelemaan! Henkilö, joka näkee vääryyden tapahtuvan, on kutsuttu sitä poistaman. Silloin, siinä tilanteessa, toteutuu se, että Jumala saa olla vanhurskas eli oikeudenmukainen. Käytännön elämästä tiedämme, miten vaikeaa kansalaisena on toimia ja vaikuttaa yksityistilanteisiin. Näemme vääryyttä mutta asemamme yhteiskunnassa ei anna meille valtuuksia toimia. Siksi jäämme vain toteamaan ja ”antaa mennä”. Jos tulkitsemme iankaikkisen elämän haudan takaiseksi, mitä se silloin voi merkitä juuri nyt? MT:n evankeliumissa ihmiset kertovat, tallentavat perinteen kertomuksen. Viimeisessä oikeudenkäynnissä meidät tuomitaan sen mukaan, mitä jätimme tekemättä. Siksi vetäytyminen vastuusta, kun pitäisi auttaa lähimmäistä ja parantaa maailmaa, on pahasta. Siksi saadaan kukin rapsut. Uskolla kuolemanjälkeiseen elämään kenenkään ei pidä perustella vastuuttomuuttaaan. Uskovainen, ( pistos = usko ), pistos-ihminen luottaa omiin mahdollisuuksiinsa ja pyrkii toimimaan, tietenkin Jumalan avulla, hänen antamassaan viisaudessa ja voimassa. Meidän kannattaa suunnata tahtomme terveisiin eli pelastaviin tavoitteisiin. Tekomme ohjaavat historiaa, kehitystä, hyvään ja huonoon suuntaan. Ihminen on historian keskus, mutta uskossa voi tietenkin ajatella, että loppujen lopuksi historian kulku on Jumalan työtä, kuten 1960-luvun Katekismuksesta jokainen voi lukea ja jopa ymmärtää. Jeesus toi pelastuksen tähän päivään: ”Tänä päivänä pelastus on tullut tälle huoneelle…..” Pelastettu ihminen lähtee liikkeelle toimimaan ihmiskunnan hyväksi omien mahdollisuuksiensa ehdoilla. Syntyessäni sain itseni elettäväksi. Minä itse olen elämäni mitta ja täyteys. Jokainen on oman elämänsä arvoinen.
EI HAUDAN TAKANA VAAN TÄÄLLÄ ”Niin Jeesus sanoi: ”Tänään pelastus on tullut tälle huoneelle…..”” LK 19 Korvaani särähtää joka kerta, kun kuulen Jumalan mielipiteenä todisteluja ihmiselämän lopullisesta kurjuudesta. Vielä pahemmaksi Jumala-todistelu tulee, kun kurjuus peitetään ”taivas-ihanuudella”, joka odottaa ala-arvoisen maallisen vaellukseen jälkeen valittuja. Raamatussahan lukee, että Luoja teki kaiken paratiisimaisen kauniiksi ja hyväksi. Ihmiset ovat tottuneet kuulemaan maailmaa kieltäviä mielipiteitä elämän kurjuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Koska monetkin kurjasti voivat hakeutuvat sanan kuuloon ja tapaavat siellä kaltaisiaan, syntyy helposti vaikutelma, että samanlainen kokeminen olisi jotenkin laajempaakin. Sanankuulemis-tilanne synnyttää tuollaista yhteistä näkemystä, kun useinkin samanmieliset ovat koolla omassa telttamajassaan. Sanankuulijat eivät osaa kritisoida omia puhujiaan mutta vieraille ollaan ankaria. Jumalan mielipide on tietenkin ratkaiseva, mutta kuka sen loppujen lopuksi ja alkujen aluksi tietää ja voi välittää toisille? Raamatun mukaan Jumala asetti ihmisen, aadamin ja eevan, alku-ihmisen, perusihmisen ja hänen ihmisyytensä tämän maailman keskelle viljelemään elämää ja suojelemaan luomistyötään. Alussa kaikki oli kaunista ja hyvää, kunnes ihminen pilasi. Jumalan maailma on lopullisen hyvä. Teologiassa kehitellään ajatusta creatio continua eli jatkuva luominen. Syntiin eli syntisyyteen meissä lankeamisen seuraukset näkyvät: mieli kasvaa hitaasti jos ollenkaan hyviin ratkaisuihin; elämänpakko on kuluttavaa; käytämme aikamme, rahamme ja voimamme itsekkäästi elämälle kielteiseen. Vastuu jäi luomisen jälkeen ihmiselle itselleen. Monet uskovaiset antavat vastuun Jumalalle. Maailman- kielteisyys ja maailmasta pako oman ryhmän ajatteluun pois realiteeteista on kirkon historiassa tuttu ilmiö kirkon ensimmäisistä vuosisadoista alkaen. Silloin ihmisen oma vastuu siirretään pois itsestä, esim. Jumalalle, jolloin rikotaan taas kerran luomiskertomuksen ideaa.

”JUMALAN SYNTY” -KIRJA JA UT JEESUS-VAINAJAN MUISTOKIRJOITUKSENA Kirjassa henkii radikaali näkemys uskonnosta verrattuna 19...