Tuo sä ilo sydämeeni, ilo ainaiseni. Yö on harmainen, päivä ihanainen. Katse ulos näkee, kohdetta hakee. Sinitaivas ja vihermetsä. Lintu puussa, mato suussa. Taival vie – vai taivaaseen? Taival vie -vai menikö? Tässä olen, alaston: ihminen vai ihminen? Elo tää – ajattelua? Olo tää – kuvittelua? Kuolo tää – kaiken kangistaa. Käsi tää – kenen? Kynä tää – kenen? Minne menen? Kusta tulen? 31.7. Pöytä, tuoli, hattu, paita. Kaksi ihmistä on enemmän. Kello, kovaääninen. Tosikko tosissaan. Sade lämmin kesällä, kylmä talvella. Minulle tervetullut. Kesä, oi. Kaiku, hoi. Niin sulan onnen soi.

Tiedän, että monesti on kyse sisämaailmasta, vaikka reagoin ulkomaailmaan. On kyse todesta, ei kuvitelmasta, minulle. Kukaan ei ole minä. Kukaan ei ole muuta kuin hän. Helppo sanoa, vaikea tehdä. Pohtia maailmaa on muuta kuin käsittää. Usein selvitän maailmaa kuin omaa sukua. Kun kuolen, ei jää aukkoa eikä tyhjää tilaa maailmaan. Kaikki jatkuu kuin minua ei ollutkaan. Kuin koira kuolee ihminen. Lopputulos samanlainen. 31.7.76 Kiskon mökki kaunoinen, ranta hietikkoinen. Siinä levännyt on moni mieli onneton. Tuli – pala vain. Älä sammu elon tuli, jaksa sinä vain. Olen mikä olen, maailma uni. Neulo tyttö, paitaressu, neulo paita mulle.

Sanat ovat sanoja, elämä elämää. Sanojen maailma on toinen kuin elämän maailma. Maailman hullutus – viisautta vai viisastelua? Olla ymmällä, olla yksilö. Olla lohdutettu, huumattu. Ei vastauksia ole kysymyksiin, vain uusia kysymyksiä. Sisämaailmoja on enemmän kuin maailmoja on eikä kukaan niitä tunne. Ihmiset, mistä he ovat? Perin eri maailmoista. Maailma on rajallinen, ihminen rajallinen. Ajatus sekin samanlainen, erilainen. Tunnen itseäni. Voin ennustaa minuuttani, avautua kysymykselleni. Ihmettely tekee epävarmaksi, varmuus tyhmäksi. 20.5. Maailma on jotain. Minä en tunne maailmaa enkä pääse maailmaan. Olen maailmassa, erillinen ja tunnen rajani.

Olen maailmassa. Elän, toimin, teen. Olen aikani ja toiset omansa. Aika, paikka, suhteet. Raha, vaate, arvot. Hyvä, paha vai oikein? Kuljen minkä kuljen. Huolin minkä huolin. Sinne, tänne. Hapuillen. Absoluutti vai ei, jolle kiinnittää, jota tähystää, ja löytää toivon? Lapsi käy, kasvaa, oppii. Vanhus kävi, kasvoi oppi ja kaikki meni. Mitään mukaan et ota. Tänne jää. Jääkö sinua? Usko, toivo rakkaus. Viha, pelko, ahdistus. Kaikki loppuu yhdeltä kerran, toiselta saman verran. Alistun, taivun ja kumarrun. Teen niin ja niin. Toinen tavallaan. Sanat ovat sanoja, elämä elämää.

Kuolema tuhoaa sen, joka kuolee. Elän kuollakseni. Kuolen elääkseni. Elän kuolemaa varten, määrääni. Joka syntyy, kuolee, tuhoutuu. Ei tuho ole kaukainen vaan läheinen, mahdollinen. Ajattelen tai en, kuolen. Kuvittelen: kuolen sittenkin. Mutta nyt: elän. Myöhemmin: hän kuoli. Eläissä lausun itsestäni. Kuollessa toiset. 20.5. Elämä minussa: elän. Kuolema minussa: kuolen. Molemmat läsnä. Kuolema-ajatus läheinen. Pelottava, liian totta. Joka puhuu kuolemasta, puhuu faktasta. Kaikki faktojen puhuvat eivät puhu kuolemasta.

Puu eessäsi, pysähdyt. Kumpi oli ennen: Puu vai sinä? Siis. Nuorempi kierää vanhempaa. Ylös vuorelle käy tie. Ylös taivaalle katse nousee. Minne tie ni vie? Minne, minne lie? Kaadu, niin nouset. Mene, niin palaat. Kuole, niin tuhoudut. Lähde, nouse matkaan. Katse, kuulo, maku. Savu, tuhka, rauniot. Elämä, matka ja toivo. Kuolema, loppu ja tuho. Kierrä kiertolainen. Kulje kulkevainen. Vielä matkas eessä, vielä taipaleesi, koskaan päättymätön. Unhota pois, kevenny. Nouse, nosta katseesi. Paranna vaivasi. Tie, elämän tie. Katu, kolkko kaupungin. Kulje tietäsi, kuljet aikasi. Koet vaivasi, kunnes hellität.

Ihminen eloa kuvaa mutt maailma on. Ne ovat kaksi asiaa ja kuitenkin vain toinen on asia. Ihminen, mikä hän on? Mikä täällä kulkiessa? Paljon vai vähän? Kukin sen vastatkoon. Tuskako vai ahdistus on sinulle parempi? Kumpi kummempi sinulle, oi ihminen? Täällä sinä laulat ja liikut, täällä huolehdit ja hätäilet. Täältä käsin toimit, täältä kaadut. Kun kaadut, maadut. Tulet maaksi jälleen. Et sitä toivo, et tiedä, mutt joku tietää ja pakottaa. Maailmassa olet, elät ja teet. Maailmassa polet, keräät ja meet. Täällä kaikki tapahtuu. Täällä kaikki nousee, laskee, ja lopulta tukahtuu. Kukin vuorollaan käy kuoloon ja elämään. Kuin kirppu on kuoleva ihminen, hetki vain ja sitten ei mitään.