ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ Tämä runo on isäni kirjoittama kranaattien räiskeessä tykistön korsussa v. 1942 Petroskoissa Venäjällä, 250 km itään Outokummusta. Silloin oli jatkosota ja isäni oli 20-vuotias. Kirjoitus julkaistiin Viikonloppu-nimisessä lehdessä samana vuonna ja kirjoittaja palkittiin. Minä sain runon säilytettäväksi 50 vuotta sitten ja paperissa näkyy ajan patina. Muistan sen hetken Kuopiossa, kun minulle annettiin tuo runo- lappu. Olin silloin samanikäinen kuin isäni, papinkoulua käyvä nuorukainen, täynnä elämänvoimaa, innokkuutta opiskeluun ja valmis haastamaan uskovaiset ja papit kädenvääntöön teologisista hienouksista. Tuntemukseni liikkuivat silloin äärimmäisen erilaisisssa olosuhteissa verrattuna isääni. Enpä arvannut runon saa- dessani, että tulisin miettimään 50 vuotta myöhemmin nyt kirjoittamiani asioita! Se on pitempi aika kuin isäni koko elämä! Kun kuuntelen ja katselen sanomia sodista tänä päivänä, mieleeni tulee tuo runo: Miten samanlaista henkeä siinä onkaan kuin mitä tänään itsenäisyyspäivänä koetaan suomalaisissa kodeissa ja ihmisten sydämissä! Jatkosodan aikaan rajan tälläpuolen oli turva kuten tänään, koska nuoret pojat olivat henkensa uhalla turvaamassa maata. Isänmaallinen henki oli korkealla yhteisessä ahdingossa, kotia ja läheisiä tarvittiin, koska ne oltiin menettämässä. Aivan saman- lainen sydämen syke on tunnistettavissa tänään täällä Suomessa ja päivä päivältä se tunne voimistuu ja huolestuttaa: Nyt on vielä näin mutta maailman kuvia katsoessa ei tiedä kuka on seuraava. Isäni muisto herkisti minut tutkimaan mennyttä aikaa, yhteisiä asioita, avautumaan tunnoilleni, ja hyödyntämään isäni perintöä. Monin tavoin tulee kiitollinen mieli matkani jatkuessa elämäntiellä. Nyt näen enemmän mistä tulen. Jorma Luostarinen

”ALÄ TUKI PELASTUSTIETÄ!” Otavan julkaisema Raamatun selitysopillinen kirja ”Sensuroitu” kirvoitti minua, papin oikeuksista erotettua syytteellä ”kirkon tunnustuksenvastaisuus”, ajattelemaan 30-vuotista työkauttani. ”Sensuroitu” on saanut paljon huomiota: Se on ollut valtakunnan medioissa; on finalistina vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi; valittiin tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi, jne.. Otava mainostaa netissä: ”Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. …Oikeasti Raamattu on muovautunut kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille.” Voin vain kuvitella, miten perinteelliset herätys-kristilliset ja –uskovaiset suhtautuvat kirjan esittämiin tutkimusfaktoihin ja mitä seurauksia kirjan radikaalilla tietoudella on! Omalla kohdallani sain potkut, vaikka puhuin vain varovaisen hiljaa ko. kirjan asioista, joista jokainen papiksi valmistuva tiesi jo 1970-luvulla. Jos katsotaan uskomisen itsestäänselvyyksiä ”Sensuroidun” hengessä ja sitä mitä pappi tuomiokapitulin valvonnassa saa sanoa, päädytään tiivistetysti kristillisen uskon, joka on pelastususkonto, pelastus-käsitykseen. UT:n sana pelastus tulee alkukieli kreikan sanasta soteria, joka on suomeksi pelastus, vapautus, terveys ja eheys. UT:n hahmo, Pelastaja, on vastaavasti Soter. Nyt, ja jos uudet tuulet puhaltavat ”Sensuroidun” jälkeen, ymmärrämme uskoa paremmin. Tuo Soter tulee UT:iin sen syntyajan Palestiinan ympäristön kulttuureista ja VT:iin muinaisen Israelin kansan kohtaamista kulttuureista. Aivan samoin täällä meillä moni-kulttuuriset tekijät vaikuttavat mitä ja miten kirjoihin kirjoitetaan. Raamattu-kirjaan kirjoitettiin pelastuksesta sen ajan tyylin mukaan: VT:ssa esim. Persian kuningas Kyyros nähtiin pelastajana ja häntä kutsuttiin nimellä Kyyros-Soter. Hän vapautti, vapahti ja pelasti Israelin babylonialaisten alaisuudesta. Heidän särkemäänsä temppeliä alettiin rakentaa Jerusalemiin Kyyros-Soterin siunauksella. Israelilaisten silmissä ja uskossa pakanallinen Kyyros ansaitsi korkean arvonimen! Vastaavan ajattelutavan kulttuurilinja näkyy UT:ssa. Kreikankieliset Jeesukseen uskovat kutsuivat Herraansa Kyrios, joka juontui Rooman keisarin latinankielisestä nimityksestä Dominus et Deus, Herra ja Jumala. Kristityt ylistivät pakanallisella käsitteellä omaa Herraansa, Jeesusta ja kirjoittivat Raamattuunsa hänen arvonimekseen Kyrios kai Theos, Herra ja Jumala. Sillä sanouduttiin irti pakanoiden herrasta. Kristillisen uskon, kulttuurin ja kirkon monivaiheinen matka kuljettaa mukanaan kysymystä: ”Miten ihminen voi pelastua?” ”Sensuroitu” osoittaa miten kiihkeää kädenvääntö uskomisesta on ollut. Alkukristittyjen aikaan UT:ssa pelastus nähtiin tien, kreikan hodos, kulkemisena. Hodos tarkoitti myös oppia, kuten esim. Paavalilla. Kysymys oli pelastus-tiestä, jota seurattiin uskossa, uskoen. UT:n mukaan pelastustien kulkemin oli iloista ja toivovaa elämänkulkua ja kaikille mahdollista: Kuljettiin yhdessä vapahdettuina Vapahtajan, Soterin, matkassa. Kun kuljen kaupungeissa ahtaita väyliä, törmään usein varoitustauluun, jossa lukee: ”Älä tuki pelastustietä!”. Sillä neuvotaan ihmisiä etteivät tuki autoilla ja esteillä ambulanssin ja ”pelastus”-henkilöstön liikkumista. Omien kokemuksieni valossa mieleeni tulee ajatus: Tuolla taululla Jumala muistuttaa tien kulkijaa tekemistään tukkeista! Jorma Luostarinen

”SENSUROITU” Huokaisen näin pappis-oikeuksista erotettuna syytteellä ”tunnustuksenvastaisuus”, kun luen netistä, että otsikon niminen kirja on saanut vuoden 2023 Kanava-palkinnon ja on ehdokkaana vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi ja tietokirjallisuuden Finlandia –kirjaksi. Kirjan kirjoittajia on kaksi, pappi ja teologi. Kustannus-osakeyhtiö Otava esittelee kirjan näin: ”Ravisteleva ja viihdyttävä kirja Raamatun tekstien historiasta. Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Raamatun kertomukset pulpahtavat pintaan myös täysin maallisissa yhteyksissä. Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille. Kirja kertoo Raamatun käsikirjoitusten rikkaasta historiasta tieteellisellä otteella mutta kepeästi ja uusiin näkökulmiin haastaen.” Minua yhdistää tähän kirjaan vain se, että 30-vuotisella pappis-kaudellani srk:ssa, varsinkin loppuvaiheessa, aloin palavasti kiinnostua ottamaan itse selvää Raamatun totuuksista, lukemaan selitysoppeja ja Raamatun syntyyn vaikuttaneita kulttuureja, ja tuomaan löytöjäni seurakuntalaisten tietoisuuteen. Mitä enemmän aloin ymmärtää uskon taustaa, eikä vain kulisseja fraaseineen, kristinuskon juuria ja matkanvarren historiaa, sitä huonommin minulle kävi suhteessa hiippakuntahallintoon: Seurakunta kirkkoneuvosteineen ja -valtuustoineen, ja seurakuntalaiset tekivät minusta 16 isompaa kantelua. Minä tein vastapainoksi 16000 kotikäyntiä enimmäkseen pyytämättä varsinaisen työni lisäksi: Minun oli pakko repiä, jaksaakseni, jostakin voimaa ja positiivista työni merkitystä, jota virallisella puolella ei ollut olemassa. Sydämeeni sattuu ajatellessani papin matkaani ihmisten koteihin keli kuin keli, auraamattomia teitä 35 asteen pakkasessa, niinä väliaikoina, kun minulle ei jaettu työtehtäviä: Miten halpa pappi voi olla kirkon työntekijänä! Se mitä minä sanoin saarnoissa, puheissa ja keskusteluissa oli täyttä asiaa: Olin ottanut asioista selvää enkä halunnut salata tietämystäni rakkailta seurakuntalaisilta: En pystynyt valehtelemaan pappina, koska teologina tiesin uskonasioista kulissien ja hienostelun takana! Uskon, että ko. kirjan kirjoittajilla on jotain samaa kaipuuta pappina ja teologina: auttaa ymmärtämään uskoa, että alusta alkaen on ollut kysymys uskomisesta. Omassa tapauksessani minua sieppaa se, että mitä minä sanoin ja mitä ko. kirjan kirjoittajat sanovat, ei ole millään lailla yhteismitallista siihen nähden miten meille kävi! Minä kerroin paljolti samoista asioista ja menetin kaiken: Työ ja vaiva päästä papiksi nollautui. Kun tavallinen seurakuntalainen lukee ko. kirjan, saa hän vastaansa niin valtavan näköalan, jota tuskin kestää katsoa ja jota tuskin voi sovittaa omaan uskoonsa! Minun saarnani olivat pieni pihaus siihen nähden! Minä halusin puhua parhaan ymmärrykseni mukaan siitä, mihin olin virassani sitoutunut: Säästelin sanojani, sovitin niitä seurakuntalaiselle hänen tilanteensa mukaan ja toimin opettajana hänelle koulutukseni ja ennen kaikkea oman uskoni mukaan. Mutta minun uskoni ei ollut sovelias kirkolle! Ensimmäisen työpaikkani khra oli oikeassa 57 vuotta sitten: ”Veli, sinä saat vielä sanoa!” Jorma Luostarinen

Huokaisen näin pappis-oikeuksista erotettuna syytteellä ”tunnustuksenvastaisuus”, kun luen netistä, että otsikon niminen kirja on saanut vuoden 2023 Kanava-palkinnon ja on ehdokkaana vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi ja tietokirjallisuuden Finlandia –kirjaksi. Kirjan kirjoittajia on kaksi, pappi ja teologi. Kustannus-osakeyhtiö Otava esittelee kirjan näin: ”Ravisteleva ja viihdyttävä kirja Raamatun tekstien historiasta. Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Raamatun kertomukset pulpahtavat pintaan myös täysin maallisissa yhteyksissä. Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille. Kirja kertoo Raamatun käsikirjoitusten rikkaasta historiasta tieteellisellä otteella mutta kepeästi ja uusiin näkökulmiin haastaen.” Minua yhdistää tähän kirjaan vain se, että 30-vuotisella pappis-kaudellani srk:ssa, varsinkin loppuvaiheessa, aloin palavasti kiinnostua ottamaan itse selvää Raamatun totuuksista, lukemaan selitysoppeja ja Raamatun syntyyn vaikuttaneita kulttuureja, ja tuomaan löytöjäni seurakuntalaisten tietoisuuteen. Mitä enemmän aloin ymmärtää uskon taustaa, eikä vain kulisseja fraaseineen, kristinuskon juuria ja matkanvarren historiaa, sitä huonommin minulle kävi suhteessa hiippakuntahallintoon: Seurakunta kirkkoneuvosteineen ja -valtuustoineen, ja seurakuntalaiset tekivät minusta 16 isompaa kantelua. Minä tein vastapainoksi 16000 kotikäyntiä enimmäkseen pyytämättä varsinaisen työni lisäksi: Minun oli pakko repiä, jaksaakseni, jostakin voimaa ja positiivista työni merkitystä, jota virallisella puolella ei ollut olemassa. Sydämeeni sattuu ajatellessani papin matkaani ihmisten koteihin keli kuin keli, auraamattomia teitä 35 asteen pakkasessa, niinä väliaikoina, kun minulle ei jaettu työtehtäviä: Miten halpa pappi voi olla kirkon työntekijänä! Se mitä minä sanoin saarnoissa, puheissa ja keskusteluissa oli täyttä asiaa: Olin ottanut asioista selvää enkä halunnut salata tietämystäni rakkailta seurakuntalaisilta: En pystynyt valehtelemaan pappina, koska teologina tiesin uskonasioista kulissien ja hienostelun takana! Uskon, että ko. kirjan kirjoittajilla on jotain samaa kaipuuta pappina ja teologina: auttaa ymmärtämään uskoa, että alusta alkaen on ollut kysymys uskomisesta. Omassa tapauksessani minua sieppaa se, että mitä minä sanoin ja mitä ko. kirjan kirjoittajat sanovat, ei ole millään lailla yhteismitallista siihen nähden miten meille kävi! Minä kerroin paljolti samoista asioista ja menetin kaiken: Työ ja vaiva päästä papiksi nollautui. Kun tavallinen seurakuntalainen lukee ko. kirjan, saa hän vastaansa niin valtavan näköalan, jota tuskin kestää katsoa ja jota tuskin voi sovittaa omaan uskoonsa! Minun saarnani olivat pieni pihaus siihen nähden! Minä halusin puhua parhaan ymmärrykseni mukaan siitä, mihin olin virassani sitoutunut: Säästelin sanojani, sovitin niitä seurakuntalaiselle hänen tilanteensa mukaan ja toimin opettajana hänelle koulutukseni ja ennen kaikkea oman uskoni mukaan. Mutta minun uskoni ei ollut sovelias kirkolle! Ensimmäisen työpaikkani khra oli oikeassa 57 vuotta sitten: ”Veli, sinä saat vielä sanoa!” Jorma Luostarinen

ISRAELIN SOTA Miljoonat ihmiset seuraavat vakavuudella Israelin ja lähivaltioiden kriisiä: Omat tunteet pullahtavat esiin; selitellään tapahtumia poliittisesti ja uskonnollisesti; ollaan huolestuneita paikallisten ihmisten kärsimyksistä, oman maan talouden järkkymisestä ja sen vaikutuksesta arkielämään täällä kaukana sotarintamilta. Yleistunne lienee tavallisella ihmisellä: On totuttu elämään omien sotien katkerissa muistoissa ja seuraamaan avuttomana maailman tilannetta mahdollisen ydinsodan ja muiden pelotteiden varjossa. Katsoessaan sotanäyttämöitä tavallinen ihminen yrittää löytää tarkoitusta ja syytä maailman myllerrykseen. Asioita korjaavia ratkaisuja kun ei löydy: Ne vaan tapahtuvat eikä kukaan arvaa, mitä seuraavana päivänä uutisoidaan. Entisenä pappina luen mielenkiinnolla vanhoja 1970-luvun kurssikirjoja Israelin kansan historiasta ja nykyaikana kirjoitettuja Raamatun selitysoppeja, jotka perustuvat Lähi-Idän arkeologiseen ja muuhun tutkimukseen uusine menetelmineen. Vanhaa Testamenttia pidetään tutkimuksessa hyvänä ja luotettavana historiallisen tiedon lähteenä. Käy ilmi, että nyky-Israelin alueella on sodittu ainakin 4000 vuotta. Sen jälkeen kun Aabraham koki saaneensa kutsun lähteä Assyriasta Palestiinan suuntaan, saivat hänen jälkeläisensä kokea suunnattoman raskaita hetkiä omassa maassaan valloittajavaltioiden taholta. Ensin assyrialaiset, sitten babylonialaiset, persialaiset, kreikkalaiset, egyptiläiset, syyrialaiset, roomalaiset historiallisen Jeesuksen ja Uuden Testamentin syntymisen aikaan. Voimme vaan kuvitella täällä kaukana ajallisesti ja paikallisesti kokonaan erilaisessa kulttuurissa ja olosuhteissa, mitä silloiset ihmiset haaveineen ja unelmineen kokivat, kun heitä vietiin vieraisiin maihin, kohdeltiin huonosti sotasaaliina, temppeli tuhottiin ja vieraita kulttuuriaineksia ujutettiin kotimaassa kaikille elämän alueille. Ihmisten tuntema ahdistus oli siihen aikaan aivan samanlaista ihmisen ahdistusta kuin tänään Israelissa ja sen lähialueilla. Vielä joku vuosikymmen sitten länsimaista ihmistä selitettiin tieteellisesti kahdesta näkökulmista: Ihmisen hengenpuoli rakentuu sukulinjan määräämistä perintötekijöistä ja elinympäristön aiheuttamista kokemuksista. Nykyajan kokeellisissa geenitutkimuksissa on osoitettu, että lähes kaikki, mitä ennen pidettiin psyykeen sisältyvänä opittuna aineksena, onkin geneettistä, kriisikokemuksen toistuttua yhä uudelleen. Siksi voimme vaan kuvitella miten valtava voimatekijä, hyvässä ja pahassa, ovat ne Israelin kansan ja naapurimaiden kokemat 4000 vuoden ajan sotien kriisit, jos ja kun ne ovat jännitteinä ihmis-psyyken geeneissä! Meillä täällä kotomailla jotkut suvut muistavat tänäänkin vahvoin tuntein Pikkuvihaa ja Isovihaa 300 vuotta sitten ja melko kaikilla suomalaisilla on psyykessään taju viime sodissamme koetuista vääryyksistä. Sen inhimillisen ahdistuksen voimme empaattisesti ymmärtää ajasta aikaan, mutta se on vielä lyhyen ajan kriisi verrattuna Lähi-Idän ihmisten kokemuksiin. Jorma Luostarinen

PAPISTA EKSÄKSI – JEESUKSESTA JESHUAAN tarkoittaa sitä muutosta, jonka koin 30-vuotisella papin urallani seurakuntatyössä. Jo nuoruudesta alkaen halusin tulla papiksi ja iloitsin sen toteutumisesta. Kirkkoneuvosto, -valtuusto ja seurakuntalaiset tekivät minusta 15 suurempaa kantelua tuomiokapituliin, joka antoi karkoittavia huomautuksia, varoituksia ja pidätti virasta määrä-aikaisesti, kunnes lopullisesti menetin kappalaisen viran ja pappisviran eli pappina olemisen oikeudet. Silloin papiksi vihkiminen ja sen saamiseksi käytetty raha, aika, opiskelu, vaiva ja ponnistus siis nollautui. Syytteenä oli ”kirkon tunnustuksen vastaisuus”. Monivaiheisella matkalla sain kohdata kymmeniä tuhansia ihmisiä, istua kotikäynneillä varsinaisen työn lisäksi heidän kodeissaan 16000 kertaa. Papin työtä tehdessäni kantelut olivat 25 vuoden ajan päällä, kolmekin yhtä aikaa. Jopa 3-4 vuotta odottelin juttujen päätöksiä korkeimmasta oikeudesta, johon olin valittanut puolustuksessani. Sillä työläällä matkalla lisäopintojen ja kokemuksen kasvaessa opin ymmärtämään, että Raamatun nimi Jeesus tarkoittaa alunperin juutalaista Galilean Jeshuaa antiikin ajan Palestiinassa. Hänen juutalainen muistonsa hämärtyi lähetystyön tuloksena pakanoiden ( = ei-juutalaisten ) hellenistiseen kirkkoon ja kristinuskoon pysyvästi jo varhain UT:n ja kirkon perinteen juutalaisvihassa ja korvausteologiassa. Kun vuosien varrella siirryin pakon edessä vaihe vaiheelta pois työasemastani, papista eksäksi, maallikoksi jälleen, siirryin uskossani pakanoiden kirkon Jeesuksesta UT:n juutalaiseen Jeshuaan, joka ainoastaan voi olla UT:n kreikankielellä sanottu inkarnoitunut Jumala ja Kristus. Häneen perustuu uskoni tänään ja se on iloni. Sillä näyttämöllä Raamatun sana Jumala tarkoittaa lähinnä VT:n Jahvea. Blogit koostuvat kahdesta jaksosta: v:sta 2002 alkaen ja v:sta 2022 alkaen. Jorma Luostarinen

OIKEA KRISTINUSKO JA SYKSYN LEHDET Luin viikko sitten kirkkohist. prof. Kaarlo Arffmanin uusimman kirjan Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Sen herättämät vaikutelmat antoivat potkua syventyä katsomaan Aki Kaurismäen uusinta elokuvaa Syksyn lehdet. Nuo hyvin erilaiset tuotteet sulautuivat ikääntyneen entisen papin mielessäni ja luova ajattelu lähti käyntiin. Arffmanin kirjassa on selkeästi esitetty kristinuskon alkuvuosisatojen opillinen teologinen työ alkuseurakunnasta, Paavalista ja muista UT:n kirjoittajista alkaen. Vaikka teologi- sessa 50 vuotta sitten nuo asiat tentittiin moneen kertaan, vasta nyt tajuan sen, miten valtava prosessi tuo vuosisatainen keskustelu-, väittely- ja kädenvääntötyö oikean uskon puolesta on ollut. Jeesuksen yksinkertainen evankeliumi ja taivaallisen pelastavat sanat kuolevaisille, syyllisille, köyhille, sairaille, sorretuille muuttuivat Rooman keisarin muokkauksessa vähitellen teoreettisiksi käsitteiksi; uusia oppeja tuli mukaan, ja olosuhteitten pakosta pullikoiva vainottu kirkko alkoi institutionaalistua, virallistua, pakolla sopeutua Rooman keisarin hallintoon ja vallitsevaan hellenistiseen kulttuuriin. Kaurismäen elokuva kertoo kahdesta kurjuuden kuninkaasta, jotka aluksi kumpikin yksinään taistelevat elämänoikeudestaan syksyn sateisessa Helsingissä. Monen kommelluksen kautta he löytävät toisensa, toisen ihmisen, heidän lahjoittamansa rakkauden, ja silloin heidän koiransakin saa heidän, kuolemasta pelastuneitten kanssa, uuden elämän. Katsoin elokuvaa siitä näkökulmasta, että Kaurismäellä on ollut mielessään hyvyyden ja rakkauden idea ja kokemus. Hän näyttää katsojalle miten suuria asioita ja muutoksia se saa aikaan kaikesta vastustuksesta huolimatta. Katsojan on helppo lähteä elokuvan juoneen mukaan, löytää samanlaisia kommelluksia omasta elämästään ja kulkea näytelmän ihmisten kanssa elämäntietä eteenpäin. Sama idea toimii kristinuskossa. Juutalaisen Jeesus Galilealaisen aikaan Palestiinassa 2000 vuotta sitten saman tien kulkijat matkasivat eteenpäin hänen avullaan, hänen kanssaan, uskossa häneen: Hänellä oli elämän sanat! Hän puhui ihmis-sydämeen yksinkertaisesti, suoraan, rakkauden täyteydellä, ja siksi hänen lähellään ihmiset näkivät taivaankin auenneena: Syyllinen kuolevainen ihminen koki pelastuksen, uuden elämän. Tulkitsen niin, että Arffman ei suoraan sano mitä on oikea kristinusko, mutta Kaurismäki näyttää sen. Jorma Luostarinen Outokumpu