YLÖSNOUSEMUS
Istun haalarit päällä pakkasessa ylösnostaen päätäni
aurinkoon päin toiveessa hieman päivettyä.
Keväinen lintu laulaa pääsiäisen läheisyydestä
muistuttaen minua juutalaisen Jeshuan elämästä,
kuolemasta ja ylösnousemuksen ihmeestä.
Sieltä se kuulemma alkoi kristillinen tarina
Galilean kankailta, Gennesaretin kalapaikoilta.
Tarina ylösnostettiin tuhanteen kertaan tuhanteen
tarpeeseen, srk:ien tilanteeseen, evankeliumikirjoihin,
ja samalla Jeshuan nimi alasnostettiin hellenistien,
pakanoiden, juutalaisten, oppineiden ja vääräoppisten
Jeesukseksi: Sitten jälleen ylösnostettiin taivaan Kristukseksi.
Kun Jeshuan nimikin unohdettiin juutalaisvihassa
aikansa pakanoiden hellenistisessä maailmassa,
hänen oppinsa, rakkautensa ja merkityksensä ylösnostettiin
toisenlaisena elämään kirkoksi sanottuun perinteeseen.
Siihen perinteeseen minäkin kasvoin, kun olin nuori.
En ymmärtänyt siitä mitään, mutta lapsen ja nuoren
tuskallisessa koulussa oli pakko repiä voimaa
ja jaksamista jostakin: Jeesuksen ihmisrakkaudesta.
Tänne asti on kestänyt. Kun ylösnostan itseni vuoteeltani,
ensimmäisenä tuntuvat kivut ja vajavaisuus.
Joka päivä ylösnostan ajatukseni katoavaisuuteen,
omaan ja toisten ihmisten vajavaisuuteen ja keinotekoisuuteen,
josta on äärimmäisen vaikea ylösnostaa selvää järkeä.
On siis vain ylösnoustava uskoon, joka aamu, aina uudelleen,
kuten Raamatun ihmiset kertovat: uskostaan, kokemuksestaan,
Jeesuksen ylösnostavasta mielenlaadusta, rakkaudestaan.
Lintu laulaa vielä kevään koittoa, ylösnousemuksen päivää,
ja naamani alkaa kärventyä. Taivaan laulu helkkää elämää,
antaa merkitystä tähän päivään, kutsuu ylösnousemaan
katoavaisuuden keskellä, minussa, kenties tulevaan päivään.
Jorma Luostarinen