YLÖSNOUSEMUS

Istun haalarit päällä pakkasessa ylösnostaen päätäni

aurinkoon päin toiveessa hieman päivettyä.

Keväinen lintu laulaa pääsiäisen läheisyydestä

muistuttaen minua juutalaisen Jeshuan elämästä,

kuolemasta ja ylösnousemuksen ihmeestä.

Sieltä se kuulemma alkoi kristillinen tarina

Galilean kankailta, Gennesaretin kalapaikoilta.

Tarina ylösnostettiin tuhanteen kertaan tuhanteen

tarpeeseen, srk:ien tilanteeseen, evankeliumikirjoihin,

ja samalla Jeshuan nimi alasnostettiin hellenistien,

pakanoiden, juutalaisten, oppineiden ja vääräoppisten

Jeesukseksi: Sitten jälleen ylösnostettiin taivaan Kristukseksi.

Kun Jeshuan nimikin unohdettiin juutalaisvihassa

aikansa pakanoiden hellenistisessä maailmassa,

hänen oppinsa, rakkautensa ja merkityksensä ylösnostettiin

toisenlaisena elämään kirkoksi sanottuun perinteeseen.

Siihen perinteeseen minäkin kasvoin, kun olin nuori.

En ymmärtänyt siitä mitään, mutta lapsen ja nuoren

tuskallisessa koulussa oli pakko repiä voimaa

ja jaksamista jostakin: Jeesuksen ihmisrakkaudesta.

Tänne asti on kestänyt. Kun ylösnostan itseni vuoteeltani,

ensimmäisenä tuntuvat kivut ja vajavaisuus.

Joka päivä ylösnostan ajatukseni katoavaisuuteen,

omaan ja toisten ihmisten vajavaisuuteen ja keinotekoisuuteen,

josta on äärimmäisen vaikea ylösnostaa selvää järkeä.

On siis vain ylösnoustava uskoon, joka aamu, aina uudelleen,

kuten Raamatun ihmiset kertovat: uskostaan, kokemuksestaan,

Jeesuksen ylösnostavasta mielenlaadusta, rakkaudestaan.

Lintu laulaa vielä kevään koittoa, ylösnousemuksen päivää,

ja naamani alkaa kärventyä. Taivaan laulu helkkää elämää,

antaa merkitystä tähän päivään, kutsuu ylösnousemaan

katoavaisuuden keskellä, minussa, kenties tulevaan päivään.

Jorma Luostarinen