PAPIN UNI

Matkani jälkeen kolkutin sakastin oveen

ja livahdin salaa sisälle. Kielletty tuntui.

Tunnelma outoili ja enkelit mustat tekivät palvelustaan.

Ihmettelin outoa ääntä kuin koneen surinaa,

joka levisi huoneeseen.

Sitten rautainen enkeli ilmestyi ja

tervehti rautaisella kädellä.

Tiesin paikkani rukouksen jälkeen ja kiiruhdin alttarin eteen.

Polvillani ristin lapsen kädet ja tavoitin itkuni äänen.

Se rohkaisi nousemaan, laulamaan, lukemaan.

Ajatus täyttyi ajankohtaisista sieluni sopukoista

painaen, nostaen, rohkaisten:

vielä lausumaan toiseenkin kertaan.

Kukkanen katsoi minua valkealla alttarilla

näyttäen juuriaan ja

minä katsoin uskoni juureen, josta

oli tullut kivinen talo syylliseen sydämeen.

Kun käännyin istuviin päin

kylmässä huoneessa,

huomasin höyryn nousevan korkeuteen.

Se tuli ihmisten vaatteista, tuskasta, sielun palosta

kaivaten korkeuteen.

Toiset katsoivat ylöspäin, kuoleman omat.

Minä katsoin alas, syvyyteen, kukkani juureen,

ihmetellen, hämmästellen

sen ihanuuden antavaa voimaa.

Kunpa se kukkanen saisi kasvaa ja saada tilaa!

Jorma Luostarinen