EIKÖ KUOLEMA KIINNOSTA?

Tähänastisella matkallani ihmisen kuolema ja oma kuolemani on askarruttanut. Alle 10-vuotiaana olin sukumme hautajaisissa ja siellä itkettiin. Isä ja äiti koulasivat käyttäytymään asiallisesti: ”Koira kottiin”, ”äläkä sano kellekkään mittää!” Tunnelma jäi mieleen: oli mustia vaatteita ja outo ilmapiiri. Rippikouluaikana pastori Pirskanen kertoi kuolemasta meille nuorille. Mitä meitä 15-vuotiaita kiinnosti katoavaisuus! Olimmehan täynnä elämää! Katselimme pikku-pimuja kireissä farkuissa minkä uskalsi. Petterssonin Hannu soitti trumpettia illalla, Terho Pursiainen kesäteologina vahti, että pojat pysyvät kämpässä: ”Ei luistella ulos!” Vielä nyt 60 v myöhemmin muistikuvat kertaavat tuota nuoruuden voimaa, loputonta elämää, tuntematonta tulevaisuutta mutta elämässä kiinni. Mitään keskusteluja kuolemasta ja katoavaisuudesta ei käyty.

Teologisessa tentin kirjoja, joissa eri näkökulmista tarkasteltiin ihmis-elämää. Jokainen opiskelija sai itse miettiä, mikä merkitys avartavalla tiedolla hänelle oli. Mutta papinkoulu ei antanut mitään vastauksia: oli vain tietoa kymmeniä tuhansia sivuja, teorioita ja sovellusta srk:työhön Tietty ahdistus oli ja pysyi sydämessä: Juuri minä olen kuolevainen, katoava olento. Ei se siitänsä selvinnyt.

Papin työssä tapasin tuhansia surevia ihmisiä. Ei voi kun ihmetellä, että 26-vuotiaana rohkenin vetää papinpuvun päälle ja mennä elämää kokematta surevien ihmisten eteen. Kyllä olin aika huima! Outokumpuun tullessani oli jo ikää enemmän ja elämä oli raamittunut. Hakeuduin kuolema-kursseille, kuolema-päiville, terapiaan, selviytyäkseni töissä. Terapiassa pääsin käsittelemään todellisia tunteitani ja minun kuolemaani. Vuosien varrella jotain selvisi. Kotikäyntityössä kohtasin 16000 kertaa kuolevaisia ja katoavaisia ihmisiä, nuoria ja vanhoja, mutta erittäin harvoin keskusteltiin kuolemasta. Otin asian esille, kun tuntui, että mökin asukasta kuolema askarrutti, mutta pian hän torjui koko asian. Hän kyllä näki ikkunastaan kuolleen miehensä, että ”tuolta se ukko tulee talon nurkalta”, mutta siihen se keskustelu jäi. Sadoissa hautajaisissa puhuin kuolemasta tietenkin, mutta saattoväestä näki, että ajatukset olivat muualla: elämässä, arkisissa huolissa ja jaksamisessa. Hautajaiset olivat läpihuutojuttu kaukaisille vieraille, mutta läheisille, joille oli syntynyt rakkauden side vainajaan, mitä syvällisin kaipaus sydämessä.

Minua kuolemani on siis koko ikäni askarruttanut, mutta vähän se on selvinnyt. Srk:laiset ja muut ihmiset yleisesti tukkivat papin suuni! Ei syntynyt keskustelua, ei aihe kiinnostanut! Nyt kun ikää on jo tullut ja mennyt aika näkyy sielun silmillä, tajuan, että lähtö on lähellä: Minun ikäisellä tilastoaikaa on muutama vuosi - korkeintaan! Siis loppukiri: yritän elää niin, vaikken osaa, että syyllisyyttä tulisi mahdollisimman vähän. Katson, että olen tehnyt pahaa ihmisille vähemmän kuin minulle on tehty. Jo lapsena sain tuta, että aina olin syyllinen. Siksi oli tehtävä työtä, että selviytyisi elämässä hengissä! Kohtasin auttavia kanssakulkijoita: terapeutteja, puoliso, perhe, hyvä työkaveri, mökin mummo, opiskelu, Norjan matkat.

Kun sairastuin, terapeutti sanoi: ”Mitä aiot tehdä loppuelämälläsi?” Vuoden verran tuumin: Olipa tyhmä terapeutti, eikö ollut mitään minulle sanottavaa, ei lohdutusta, ei toivoa? Nyt tajuan: Juuri niin, siihen saakka minäkin olin torjunut koko asian, että juuri minä olen jonain päivänä matojen ruokaa.

Ken pohtii kuolemaansa, jää yksin. Ihmiskunnan kehityshistoriassa ihmis-psyyke on rakentunut kulttuuriin sellaisiksi ajatus-kaavoiksi, uskomus-kaavoiksi ja oletus-kaavoiksi, että ne vahvistavat ihmisryhmän jaksamista eteenpäin: Yksilöt katoavat mutta ryhmä: perhe, suku, kaupunki, kansa menee eteenpäin. VT:n juutalaisten perusajatus on aina ollut: Yksilöt poistuvat mutta ”jäännös pelastuu”. Kaikki eivät pelastu, vain jäännös pelastuu eli ne jotka selviytyvät hengissä.

Usko Jeesukseen ja Jumalaan antaa minulle tarkoitusta elämään. Elämäni täällä on laadultaan parempaa, mielekkäämpää, mielenkiintoista ja tarkoituksellista nimenomaan siksi että se loppuu. Jeesukseen uskova saa hyvää elämää, olipa se elämä millainen tahansa, ja kun yrittää uskon avulla välttää pahaa, tarvitsee vähemmän pelätä ihmisiä ja kuolemaa, koska syyllisyyttä on vähemmän kuin jos antaisi mennä miten sattuu! Jumalan lahjat ovat tänne annettuja, elämään päin - jokaiselle joka uskoo. Ei tarvitse kuin USKOA, päästä siten sisälle Jumalan valtakuntaan ymmärtämään, käsittämään ja ihmettelemään! Jumalan lahjat ovat outokumpulaisille tarjolla, jokaiselle, joka uskonsa saattelemana oppii ne huomaamaan! Srk:n, pappien ja uskovaisten tehtävä on auttaa ihmisiä löytämään elämässään uskosta tuleva tarkoitus. Mitä aiot tehdä loppuelämälläsi?

Jorma Luostarinen