Aikani Ex-pappina

 

Paskalla on tarkoitus

Eks-pappina yritän hyödyntää kokemustani. Kotikäyntityössä Okussa sain kokea asioita, joita en voi valtiokirkon nykytilanteessa pimittää. Olin toisessa srk:ssa ensin. Nyt 44 vuotta myöhemmin ymmärrän, että piispa Kortekangas rohkaisi minua, 30-vuotiasta, eteenpäin. Piispantarkastuksessa kirkkosalissa käppyräukko haukkui minut kaikkien kuullen. Sain ansioni mukaan. Mutta piispa puolusti minua vastoin ”uskovaisia” sanomalla, että hän tulee jatkossakin keskustelemaan kanssani ja asiat selviävät. Piispa heitti ilmaan, että minun vartalolle saattaisi sopia papin tekemä kotikäyntityö. Kokeilin huvikseni siellä eikä valituksia tullut. Myöhemmin 3 piispaa potki vain pois.

Tultuani Okuun 40 vuotta sitten sain kokea, että olin tullut aivan erilaisen srk:n perinteeseen: Toiset sanoivat ”nyt meillä on hyvä nuori pappi” ja toiset valittivat piispan asessoreille tukasta, parrasta, saappaista, kielimurteesta ja ties mistä. Parkkiset olivat ainoat lohduttajat sinä päivänä, kun istuimme itkien kukkivien omenapuiden alla pappilan pihalla. Kova valtiokirkko kuulusteli 15 kertaa ja lukitsi mahdollisuuteni pappina.

Nyt kun itse olen käppyräukko, muistelen, kun kuljin virsikirja kädessä pyytämättä ja aikoja sopimatta ihmisten luona Okun syrjäkylillä, talosta taloon, kylästä kylään, 25 v aikana, jatkaen ruljanssia seuraavana päivänä. On raskasta työtä istua aamusta iltaan toisen kodissa, isännän ja emännän ehdoilla, kuunnella heidän murheitaan. Siinä ”menee aikaa ja tupakkaa”, kahvia jopa 24 kuppia päivässä. Olisin pitänyt virkani sillä, että olisin tehnyt vain annetut ja pyydetyt tehtävät, mutta tein ne 16000 kotikäyntiä muiden töiden päälle. Minun piti jostain repiä jaksamista, normaalijärkeä ja puolustusta säilyäkseni hengissä ja saadakseni perheelle toimentulon. Sillä aikaa kirkkoneuvostolla oli aikaa käskeä suntio nauhoittamaan salaa saarnojani todistusaineistoksi tuomiokapitulin virkamiespapeille.

Papin tekemää kotikäyntityötä ei tehdä liperit kaulassa eikä pukeutuneena papin haarniskaan. Mitään tyhjiä saarnoja ja lurituksia ei syrjäkylillä tarvita. Kyllä elämän murjomat ihmiset itse tietävät tarpeensa eivätkä tule lääninrovastilta kysymään! Vieläkin ihmettelen, miten oli mahdollista ylipäänsä käydä kodeissa, vaikka piispa oli kirjoituttanut minut kaheliksi. Mökin mummoilla oli arviointikykyä enemmän kuin laitoskirkon teol. tohtoreilla. Mustana kulku-ukkona sain koputella ovia rauhassa, milloin pilkkihaalareissa, milloin mitenkin, luonnollisena ihmisenä, ilman vaatimuksia. Sellainen tyyli on vain myrkkyä kirkkolaitoksen kirkkoruhtinaille! Martikaisen Seppo sanoi osuvasti: Jumala näkee ihmisen monelta kantilta eikä tuijota vain yhteen kohtaan.

Kodeissa vierailu on UT:n esimerkki. Alku-srk:n juutalaiset muistelivat pääsiäisen jälkeen juutalaista Jeshuaa kodeissa Israelin juutalaisella maaperällä. Kun Jeshuan muistelu siirtyi Paavalin kautta antiikin Rooman valtakuntaan, alettiin puhua ”Jeesuksesta” ja ”Khristoksesta” sopeuttaen juutalaisen Jeshuan muisto kreikkalaiseen tyyliin. Ei mennyt kauaa, kun Rooman keisari ”heitti kristityt leijonien eteen”, koska he eivät palvoneet valtion jumalia. Kristinuskolla on kehityshistoria. Polvijärvellä ei tunneta tänään Galilean juutalaista ”Jeshuaa” vaan puhutaan ”Jeesuksesta”. Jo siinä näkyy kristillisen kirkon suurin synti, antisemitismi, juutalaisviha. Aadolf Hitler otti aatteensa Martti Lutherilta ja Turun piispa Kares antoi luvan luovuttaa Suomen juutalaisia Dachaun keskitysleiriin Saksaan. Luther kuvaa srk:aa: Kirkossa toimii Jumala ja Saatana mutta ihminen ei erota kuka milloinkin vaikuttaa. Saatana on Jumalan palvelija ja Jumala toimii Saatanan kautta. Lopulta Jumalan puoli voittaa. Luther oli vain kaljaa kittaava syntinen munkki mutta hänen uskonsa opettaa polvijärveläisiä vielä tänäänkin.

Muinaisen uskon helmet on tradeerattu eli siirretty eteenpäin, aina Pjärven käpykylälle asti. Rooman aikaan toiset vaativat ”kristittyjä” eli ”uskovaisia”, kidutettaviksi. He eivät päässeet valtion virkoihin eivätkä saaneet omistaa maata. Myöhemmin kristilliset antiikin kirjailijat näkivät toisin: ”Nuohan rakastavat toisiaan!”. Siinäpä se. ”Ei mitään uutta auringon alla”, o tempora o mores! Rakkaus oli siihen aikaan uskovaisen tuntomerkki!

On pelastavaa, kun Pjärvellä vielä nykyaikana kiistellään uskosta, aikana, jolloin kuka tahansa voi saada puukosta. Koemme tänään samaa hätää kuin UT:n ajan ihmiset. He kuuntelivat Jeshuaa. Hän puhui anomiasta, laittomuudesta, maailmanlopun merkkinä. Anomian aikaan ei ole selkeitä lakeja, ei sääntöjä, instituutiot eivät toimi. Putinin anominen puhumattomuuden valtakunta vie turmioon! Puhumaton ymmärtämättömyys tekee nuorista apaattisia ilman elämän suuntaa. Ollaksemme ”normaaleja” olemme hulluja.

Kodeissa käyminen on pehmeää työtä. On tilaa keskustella miten menee, miksi yksinäiset vanhukset ryyppäävät ilman tarkoitusta. Tyynen” matalan majan” virsi saattelee kulkijaa kuoleman jälkeen. Okun luontokeskuksessa raavas lohenonkija ponkaisee pystyyn raivostuen rähinään: ”Tuollaisella paskalla täytyy olla jokin tarkoitus!” Murjottu ihminen etsii sitä mutta saa koko ikänsä kuulla, että hän on paska ja paskana pysyy. Myllerrys on ihmisen osa. Jumala katsoo ihmislasta monelta kantilta.

Jorma Luostarinen