”SENSUROITU” Huokaisen näin pappis-oikeuksista erotettuna syytteellä ”tunnustuksenvastaisuus”, kun luen netistä, että otsikon niminen kirja on saanut vuoden 2023 Kanava-palkinnon ja on ehdokkaana vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi ja tietokirjallisuuden Finlandia –kirjaksi. Kirjan kirjoittajia on kaksi, pappi ja teologi. Kustannus-osakeyhtiö Otava esittelee kirjan näin: ”Ravisteleva ja viihdyttävä kirja Raamatun tekstien historiasta. Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Raamatun kertomukset pulpahtavat pintaan myös täysin maallisissa yhteyksissä. Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille. Kirja kertoo Raamatun käsikirjoitusten rikkaasta historiasta tieteellisellä otteella mutta kepeästi ja uusiin näkökulmiin haastaen.” Minua yhdistää tähän kirjaan vain se, että 30-vuotisella pappis-kaudellani srk:ssa, varsinkin loppuvaiheessa, aloin palavasti kiinnostua ottamaan itse selvää Raamatun totuuksista, lukemaan selitysoppeja ja Raamatun syntyyn vaikuttaneita kulttuureja, ja tuomaan löytöjäni seurakuntalaisten tietoisuuteen. Mitä enemmän aloin ymmärtää uskon taustaa, eikä vain kulisseja fraaseineen, kristinuskon juuria ja matkanvarren historiaa, sitä huonommin minulle kävi suhteessa hiippakuntahallintoon: Seurakunta kirkkoneuvosteineen ja -valtuustoineen, ja seurakuntalaiset tekivät minusta 16 isompaa kantelua. Minä tein vastapainoksi 16000 kotikäyntiä enimmäkseen pyytämättä varsinaisen työni lisäksi: Minun oli pakko repiä, jaksaakseni, jostakin voimaa ja positiivista työni merkitystä, jota virallisella puolella ei ollut olemassa. Sydämeeni sattuu ajatellessani papin matkaani ihmisten koteihin keli kuin keli, auraamattomia teitä 35 asteen pakkasessa, niinä väliaikoina, kun minulle ei jaettu työtehtäviä: Miten halpa pappi voi olla kirkon työntekijänä! Se mitä minä sanoin saarnoissa, puheissa ja keskusteluissa oli täyttä asiaa: Olin ottanut asioista selvää enkä halunnut salata tietämystäni rakkailta seurakuntalaisilta: En pystynyt valehtelemaan pappina, koska teologina tiesin uskonasioista kulissien ja hienostelun takana! Uskon, että ko. kirjan kirjoittajilla on jotain samaa kaipuuta pappina ja teologina: auttaa ymmärtämään uskoa, että alusta alkaen on ollut kysymys uskomisesta. Omassa tapauksessani minua sieppaa se, että mitä minä sanoin ja mitä ko. kirjan kirjoittajat sanovat, ei ole millään lailla yhteismitallista siihen nähden miten meille kävi! Minä kerroin paljolti samoista asioista ja menetin kaiken: Työ ja vaiva päästä papiksi nollautui. Kun tavallinen seurakuntalainen lukee ko. kirjan, saa hän vastaansa niin valtavan näköalan, jota tuskin kestää katsoa ja jota tuskin voi sovittaa omaan uskoonsa! Minun saarnani olivat pieni pihaus siihen nähden! Minä halusin puhua parhaan ymmärrykseni mukaan siitä, mihin olin virassani sitoutunut: Säästelin sanojani, sovitin niitä seurakuntalaiselle hänen tilanteensa mukaan ja toimin opettajana hänelle koulutukseni ja ennen kaikkea oman uskoni mukaan. Mutta minun uskoni ei ollut sovelias kirkolle! Ensimmäisen työpaikkani khra oli oikeassa 57 vuotta sitten: ”Veli, sinä saat vielä sanoa!” Jorma Luostarinen

Huokaisen näin pappis-oikeuksista erotettuna syytteellä ”tunnustuksenvastaisuus”, kun luen netistä, että otsikon niminen kirja on saanut vuoden 2023 Kanava-palkinnon ja on ehdokkaana vuoden 2023 kristilliseksi kirjaksi ja tietokirjallisuuden Finlandia –kirjaksi. Kirjan kirjoittajia on kaksi, pappi ja teologi. Kustannus-osakeyhtiö Otava esittelee kirjan näin: ”Ravisteleva ja viihdyttävä kirja Raamatun tekstien historiasta. Raamattua on pidetty muuttumattomana Jumalan sanana. Kautta aikojen pyhän kirjan lauseita on valjastettu politiikan ja vallankäytön perusteiksi. Raamatun kertomukset pulpahtavat pintaan myös täysin maallisissa yhteyksissä. Oikeasti Raamattu on muovautunut jatkuvasti kirjurien käsissä. He tekivät virheitä ja muokkasivat tekstejä tarkoitusperiensä mukaan. Esim. monijumalaisuutta sensuroitiin ja naisten asemaa häivytettiin. Lisäksi Raamattu muuttuu aina, kun sitä käännetään uusille kielille. Kirja kertoo Raamatun käsikirjoitusten rikkaasta historiasta tieteellisellä otteella mutta kepeästi ja uusiin näkökulmiin haastaen.” Minua yhdistää tähän kirjaan vain se, että 30-vuotisella pappis-kaudellani srk:ssa, varsinkin loppuvaiheessa, aloin palavasti kiinnostua ottamaan itse selvää Raamatun totuuksista, lukemaan selitysoppeja ja Raamatun syntyyn vaikuttaneita kulttuureja, ja tuomaan löytöjäni seurakuntalaisten tietoisuuteen. Mitä enemmän aloin ymmärtää uskon taustaa, eikä vain kulisseja fraaseineen, kristinuskon juuria ja matkanvarren historiaa, sitä huonommin minulle kävi suhteessa hiippakuntahallintoon: Seurakunta kirkkoneuvosteineen ja -valtuustoineen, ja seurakuntalaiset tekivät minusta 16 isompaa kantelua. Minä tein vastapainoksi 16000 kotikäyntiä enimmäkseen pyytämättä varsinaisen työni lisäksi: Minun oli pakko repiä, jaksaakseni, jostakin voimaa ja positiivista työni merkitystä, jota virallisella puolella ei ollut olemassa. Sydämeeni sattuu ajatellessani papin matkaani ihmisten koteihin keli kuin keli, auraamattomia teitä 35 asteen pakkasessa, niinä väliaikoina, kun minulle ei jaettu työtehtäviä: Miten halpa pappi voi olla kirkon työntekijänä! Se mitä minä sanoin saarnoissa, puheissa ja keskusteluissa oli täyttä asiaa: Olin ottanut asioista selvää enkä halunnut salata tietämystäni rakkailta seurakuntalaisilta: En pystynyt valehtelemaan pappina, koska teologina tiesin uskonasioista kulissien ja hienostelun takana! Uskon, että ko. kirjan kirjoittajilla on jotain samaa kaipuuta pappina ja teologina: auttaa ymmärtämään uskoa, että alusta alkaen on ollut kysymys uskomisesta. Omassa tapauksessani minua sieppaa se, että mitä minä sanoin ja mitä ko. kirjan kirjoittajat sanovat, ei ole millään lailla yhteismitallista siihen nähden miten meille kävi! Minä kerroin paljolti samoista asioista ja menetin kaiken: Työ ja vaiva päästä papiksi nollautui. Kun tavallinen seurakuntalainen lukee ko. kirjan, saa hän vastaansa niin valtavan näköalan, jota tuskin kestää katsoa ja jota tuskin voi sovittaa omaan uskoonsa! Minun saarnani olivat pieni pihaus siihen nähden! Minä halusin puhua parhaan ymmärrykseni mukaan siitä, mihin olin virassani sitoutunut: Säästelin sanojani, sovitin niitä seurakuntalaiselle hänen tilanteensa mukaan ja toimin opettajana hänelle koulutukseni ja ennen kaikkea oman uskoni mukaan. Mutta minun uskoni ei ollut sovelias kirkolle! Ensimmäisen työpaikkani khra oli oikeassa 57 vuotta sitten: ”Veli, sinä saat vielä sanoa!” Jorma Luostarinen

ISRAELIN SOTA Miljoonat ihmiset seuraavat vakavuudella Israelin ja lähivaltioiden kriisiä: Omat tunteet pullahtavat esiin; selitellään tapahtumia poliittisesti ja uskonnollisesti; ollaan huolestuneita paikallisten ihmisten kärsimyksistä, oman maan talouden järkkymisestä ja sen vaikutuksesta arkielämään täällä kaukana sotarintamilta. Yleistunne lienee tavallisella ihmisellä: On totuttu elämään omien sotien katkerissa muistoissa ja seuraamaan avuttomana maailman tilannetta mahdollisen ydinsodan ja muiden pelotteiden varjossa. Katsoessaan sotanäyttämöitä tavallinen ihminen yrittää löytää tarkoitusta ja syytä maailman myllerrykseen. Asioita korjaavia ratkaisuja kun ei löydy: Ne vaan tapahtuvat eikä kukaan arvaa, mitä seuraavana päivänä uutisoidaan. Entisenä pappina luen mielenkiinnolla vanhoja 1970-luvun kurssikirjoja Israelin kansan historiasta ja nykyaikana kirjoitettuja Raamatun selitysoppeja, jotka perustuvat Lähi-Idän arkeologiseen ja muuhun tutkimukseen uusine menetelmineen. Vanhaa Testamenttia pidetään tutkimuksessa hyvänä ja luotettavana historiallisen tiedon lähteenä. Käy ilmi, että nyky-Israelin alueella on sodittu ainakin 4000 vuotta. Sen jälkeen kun Aabraham koki saaneensa kutsun lähteä Assyriasta Palestiinan suuntaan, saivat hänen jälkeläisensä kokea suunnattoman raskaita hetkiä omassa maassaan valloittajavaltioiden taholta. Ensin assyrialaiset, sitten babylonialaiset, persialaiset, kreikkalaiset, egyptiläiset, syyrialaiset, roomalaiset historiallisen Jeesuksen ja Uuden Testamentin syntymisen aikaan. Voimme vaan kuvitella täällä kaukana ajallisesti ja paikallisesti kokonaan erilaisessa kulttuurissa ja olosuhteissa, mitä silloiset ihmiset haaveineen ja unelmineen kokivat, kun heitä vietiin vieraisiin maihin, kohdeltiin huonosti sotasaaliina, temppeli tuhottiin ja vieraita kulttuuriaineksia ujutettiin kotimaassa kaikille elämän alueille. Ihmisten tuntema ahdistus oli siihen aikaan aivan samanlaista ihmisen ahdistusta kuin tänään Israelissa ja sen lähialueilla. Vielä joku vuosikymmen sitten länsimaista ihmistä selitettiin tieteellisesti kahdesta näkökulmista: Ihmisen hengenpuoli rakentuu sukulinjan määräämistä perintötekijöistä ja elinympäristön aiheuttamista kokemuksista. Nykyajan kokeellisissa geenitutkimuksissa on osoitettu, että lähes kaikki, mitä ennen pidettiin psyykeen sisältyvänä opittuna aineksena, onkin geneettistä, kriisikokemuksen toistuttua yhä uudelleen. Siksi voimme vaan kuvitella miten valtava voimatekijä, hyvässä ja pahassa, ovat ne Israelin kansan ja naapurimaiden kokemat 4000 vuoden ajan sotien kriisit, jos ja kun ne ovat jännitteinä ihmis-psyyken geeneissä! Meillä täällä kotomailla jotkut suvut muistavat tänäänkin vahvoin tuntein Pikkuvihaa ja Isovihaa 300 vuotta sitten ja melko kaikilla suomalaisilla on psyykessään taju viime sodissamme koetuista vääryyksistä. Sen inhimillisen ahdistuksen voimme empaattisesti ymmärtää ajasta aikaan, mutta se on vielä lyhyen ajan kriisi verrattuna Lähi-Idän ihmisten kokemuksiin. Jorma Luostarinen

PAPISTA EKSÄKSI – JEESUKSESTA JESHUAAN tarkoittaa sitä muutosta, jonka koin 30-vuotisella papin urallani seurakuntatyössä. Jo nuoruudesta alkaen halusin tulla papiksi ja iloitsin sen toteutumisesta. Kirkkoneuvosto, -valtuusto ja seurakuntalaiset tekivät minusta 15 suurempaa kantelua tuomiokapituliin, joka antoi karkoittavia huomautuksia, varoituksia ja pidätti virasta määrä-aikaisesti, kunnes lopullisesti menetin kappalaisen viran ja pappisviran eli pappina olemisen oikeudet. Silloin papiksi vihkiminen ja sen saamiseksi käytetty raha, aika, opiskelu, vaiva ja ponnistus siis nollautui. Syytteenä oli ”kirkon tunnustuksen vastaisuus”. Monivaiheisella matkalla sain kohdata kymmeniä tuhansia ihmisiä, istua kotikäynneillä varsinaisen työn lisäksi heidän kodeissaan 16000 kertaa. Papin työtä tehdessäni kantelut olivat 25 vuoden ajan päällä, kolmekin yhtä aikaa. Jopa 3-4 vuotta odottelin juttujen päätöksiä korkeimmasta oikeudesta, johon olin valittanut puolustuksessani. Sillä työläällä matkalla lisäopintojen ja kokemuksen kasvaessa opin ymmärtämään, että Raamatun nimi Jeesus tarkoittaa alunperin juutalaista Galilean Jeshuaa antiikin ajan Palestiinassa. Hänen juutalainen muistonsa hämärtyi lähetystyön tuloksena pakanoiden ( = ei-juutalaisten ) hellenistiseen kirkkoon ja kristinuskoon pysyvästi jo varhain UT:n ja kirkon perinteen juutalaisvihassa ja korvausteologiassa. Kun vuosien varrella siirryin pakon edessä vaihe vaiheelta pois työasemastani, papista eksäksi, maallikoksi jälleen, siirryin uskossani pakanoiden kirkon Jeesuksesta UT:n juutalaiseen Jeshuaan, joka ainoastaan voi olla UT:n kreikankielellä sanottu inkarnoitunut Jumala ja Kristus. Häneen perustuu uskoni tänään ja se on iloni. Sillä näyttämöllä Raamatun sana Jumala tarkoittaa lähinnä VT:n Jahvea. Blogit koostuvat kahdesta jaksosta: v:sta 2002 alkaen ja v:sta 2022 alkaen. Jorma Luostarinen

OIKEA KRISTINUSKO JA SYKSYN LEHDET Luin viikko sitten kirkkohist. prof. Kaarlo Arffmanin uusimman kirjan Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Sen herättämät vaikutelmat antoivat potkua syventyä katsomaan Aki Kaurismäen uusinta elokuvaa Syksyn lehdet. Nuo hyvin erilaiset tuotteet sulautuivat ikääntyneen entisen papin mielessäni ja luova ajattelu lähti käyntiin. Arffmanin kirjassa on selkeästi esitetty kristinuskon alkuvuosisatojen opillinen teologinen työ alkuseurakunnasta, Paavalista ja muista UT:n kirjoittajista alkaen. Vaikka teologi- sessa 50 vuotta sitten nuo asiat tentittiin moneen kertaan, vasta nyt tajuan sen, miten valtava prosessi tuo vuosisatainen keskustelu-, väittely- ja kädenvääntötyö oikean uskon puolesta on ollut. Jeesuksen yksinkertainen evankeliumi ja taivaallisen pelastavat sanat kuolevaisille, syyllisille, köyhille, sairaille, sorretuille muuttuivat Rooman keisarin muokkauksessa vähitellen teoreettisiksi käsitteiksi; uusia oppeja tuli mukaan, ja olosuhteitten pakosta pullikoiva vainottu kirkko alkoi institutionaalistua, virallistua, pakolla sopeutua Rooman keisarin hallintoon ja vallitsevaan hellenistiseen kulttuuriin. Kaurismäen elokuva kertoo kahdesta kurjuuden kuninkaasta, jotka aluksi kumpikin yksinään taistelevat elämänoikeudestaan syksyn sateisessa Helsingissä. Monen kommelluksen kautta he löytävät toisensa, toisen ihmisen, heidän lahjoittamansa rakkauden, ja silloin heidän koiransakin saa heidän, kuolemasta pelastuneitten kanssa, uuden elämän. Katsoin elokuvaa siitä näkökulmasta, että Kaurismäellä on ollut mielessään hyvyyden ja rakkauden idea ja kokemus. Hän näyttää katsojalle miten suuria asioita ja muutoksia se saa aikaan kaikesta vastustuksesta huolimatta. Katsojan on helppo lähteä elokuvan juoneen mukaan, löytää samanlaisia kommelluksia omasta elämästään ja kulkea näytelmän ihmisten kanssa elämäntietä eteenpäin. Sama idea toimii kristinuskossa. Juutalaisen Jeesus Galilealaisen aikaan Palestiinassa 2000 vuotta sitten saman tien kulkijat matkasivat eteenpäin hänen avullaan, hänen kanssaan, uskossa häneen: Hänellä oli elämän sanat! Hän puhui ihmis-sydämeen yksinkertaisesti, suoraan, rakkauden täyteydellä, ja siksi hänen lähellään ihmiset näkivät taivaankin auenneena: Syyllinen kuolevainen ihminen koki pelastuksen, uuden elämän. Tulkitsen niin, että Arffman ei suoraan sano mitä on oikea kristinusko, mutta Kaurismäki näyttää sen. Jorma Luostarinen Outokumpu

RAAMATUSSA SANOTAAN, RAAMATTUA TULKITAAN Katson aihetta Päivi Räsäsen viimeisin oikeusjuttu taustalla. Päätöstä jutussa ei ole vielä tullut. Kirjoittaessaan ja puhuessaan kansanryhmästä hän perustelee tähän malliin: ”Raamatussa sanotaan näin”, ”Jumalan tahto Raamatun mukaan on näin”. Hän lukee kirjoitetusta tekstistä samat lauseet kuin kuka tahansa. Ilmaisutapa tuntunee kaikkien mielestä kotoisen tutulta. Jokainen pappi käyttää Raamattua samalla tavalla omiin tarkoituksiinsa, lukee jumalanpalveluksessa ”Jeesus sanoo näin”, vastaavalla tavalla kuin Assurian kuningas sanoo kirjoituksissaan VT:n kansalle 3000 vuotta sitten ”koo aamar melek assuur” = ”näin sanoo Assurian kuningas”. Kirjoitettu sana sinänsä on kaikille yhteinen. Oikeusjutun syyttäjän näkökulmasta Raamatun sanan käyttö ei olekaan mikään ongelma vaan se miten ja mihin tarkoitukseen sanaa käytetään. Räsänen käyttää Raamattua välineenä arvioidessaan ihmisiä. Hän on syytteessä siitä miten hän suhtautuu ihmisiin. Syyttäjän näkökulmasta sillä ei ole merkitystä mitä perusteita Räsäsen mielessä liikkuu vaan sillä miten hän julkisesti kohdistaa sanottavansa toisiin ihmisiin. Suomen lain mukaan sillä tavalla sanominen on laitonta. Pappiskoulussa teologisessa 50 vuotta sitten Raamatun selitysoppia opetettiin paljolti tunnuksellisesti kirkon piikkiin. Opettajat olivat pappeja eivätkä vielä tienneet mitään Heikki Räisäsen historiallis-kriittisestä metodista. Siihen aikaan Raamatun lauseet, VT:n ja UT:n uskonlauseet, nähtiin paljolti samanarvoisina kuin historiatiede kirjoitti maallisista historian tapahtumista. Missään oppikirjoissa ei sanottu kuten tänään tähän tapaan: Raamattua on pakko tulkita; Raamattua pitää soveltaa; ihmisten kirjoittamissa teksteissä ilmaistaan kirjoittajan motiiveja, tunteita, painotuksia, uskoa, pettymyksiä, asenteita tärkeitä henkilöitä kohtaan; siellä rohkaistaan srk:aa uskomaan, kestämään, kokemaan yhteistä iloa; ensimmäiset kristityt kokivat, näkivät Jumalan läsnäolon Jeesuksessa; he halusivat kertoa kokemastaan hyvästä koko maailmalle pelkäämättä seurauksia Rooman ankaran keisarin lain edessä. Nyt jo vanhana entisenä pappina ymmärrän Päivi Räsästä. 1950- ja 60-lukujen kansakoulusta alkaen uskontoa opetettiin samaan tyyliin kuin Räsänen tänään. Silloin ihmiset tavatessaan toisiaan puhuivat Jumalasta arkielämän realiteettina, ja Jumalalla perusteltiin ja selitettiin luonnon tapahtumia, kansojen kohtaloita ja historian kulkua, aivan kuten Katekismuksesta pappi oli opettanut rippikoulussa. Tämän päivän maailmassa Raamatun lauseilla on kapeampi käyttöarvo kuin Assurian kuninkaan, UT:n alkukirkon ja 1950-luvun ihmisten aikaan. Selviytyäkseen pälkähästä Päivä Räsäsen on arvostettava edelleen sitä mitä Raamatussa sanotaan mutta myös ymmärrettävä, että hänen jokainen puhe ja kirjoitus on ihmisen tulkinta ko. asiassa, ja on pitkä ja ongelmallinen matka siirtää Raamatun muinainen teksti kohti tämänpäivän ihmisiä!. Jospa Päivi Räsäsen ahdingon kautta syntyisi papeille jotain rehellisempää, kestävämpää ja rohkaisevampaa perustaa tehdä työtä hiippakuntatuomioistuimen ja srk:n välissä! Jorma Luostarinen Outokumpu

”KUN KOULUTYÖNI ALKAA TAAS…” Näiden virren sanojen tunnelmissa aloitin koulunkäynnin silloisessa kansakoulussa ja sen aamuhartaudessa 70 v sitten. Äiti saattoi minut alakoulun pihalle ja poistui pian kurkistaen lastaan vielä koulun nurkan takaa. Jäin yksin toisten joukkoon, en tiennyt kenen luo menisin, kenelle sanoisin jotain, koska en tuntenut ketään. Olin yksin maailmassa, yksin toisten seassa, itku tuli, ihana lohduttava itku. Vasta nyt vanhana voin käsittää, mitä se oli, mistä oli kysymys: En ollut saanut harjoittelua vastaavissa tilanteissa, olin kasvanut liikaa kuin tyhjiössä ilman monenlaisia ihmisiä. Avuttomuuteni takia minua oli helppo kiusata koko alakouluiän: En osannut puolustautua enkä saanut puolustautua, koska äitini määräsi minut pyytämään anteeksi jokaiselta, jota minä olin vahingoittanut puolustautuessani. Vasta pitkällisten terapiakäyntien kautta aikuisena opin tajuamaan, että minullakin oli oikeus puolustautua, sanoa mielipiteeni ja löytää paikka elämässä. Mitään valmista kestävää ei koti eikä koulu antanut. Ainut selkeä turva ja apu oli kodin välittämä yksinkertainen uskonnollisuus. Tällä viikolla Okussakin alkoivat koulut. Useana päivänä jauhettiin aamuTV:ssä sitä, miten lapset kiusaavat toisiaan koulussa ja mediassa kaikin mahdollisin keinoin. Oli lasten haastatteluja, heidän kokemuksiaan ja erilaisia ongelman ratkaisuja. Usein toistui ajatus, että ”pitää olla vaan oma itsensä”, ”sillä pärjää.” Mutta, mutta! Mitä muuta kukaan voi olla kuin oma itsensä! Ihanteeksiko tuo tokaisu jää? Jos ratkaisu olisi noin yksinkertainen, eivät kymmenet tuhannet päiväkotilapset ja koululaiset tarvitsisi psykiatreja kuten tänään! Ajatuksessa on kuitenkin sen verran perää, että sitä voi tukea C.G. Jungin yksilöitymisen psykologialla. Terapiavuosieni aikana pappina yritin soveltaa tuota ”oman itseni tietä” työssä ja ihmissuhteissa. Näin jälkikäteen iloitsen siitä tiestä, vaikka lähimmäiseni tuottivat minulle sillä tiellä paljon kärsimystä, koska he eivät ymmärtäneet mistä puhuin. Se ei ollut minun syyni, vaikka syykseni se tuli! Minun kohdallani oli hyvä apu lapsuuden vajavaisen köyhän kodin rakkauden sävyttämä uskonnollisuus. Se oli luja sisäinen perusta kestää iskuja ja tasapainottaa mieltä. Papin virassa ajatukset ”minä koen näin”, ”minä ajattelen näin”, ”minun mielestäni…” eivät toimineet srk:ssa eikä hiippakuntahallinnon tuomioistuimessa: ”Kirkossa ei olla minä!”. ”Kun koulutyöni alkaa taas” toi mieleeni tuntuman sinne 70 vuoden taa, kun pikkupoikana vapisin siellä alakoulun sepelipihalla saamatta mieleeni mitään selkeää ajatusta. Ajatus 70 v:n päähän eteenpäin oli mahdottomuus. Nyt mahdottomuus on tullut mahdolliseksi! Olen vielä hengissä! Minun reittini elämässä oli tällainen. Sen suuntaviivat näkyivät varhain. Kunpa joku olisi sanonut: ”Ole vaan oma itsesi!” Jorma Luostarinen