”KUN KOULUTYÖNI ALKAA TAAS…” Näiden virren sanojen tunnelmissa aloitin koulunkäynnin silloisessa kansakoulussa ja sen aamuhartaudessa 70 v sitten. Äiti saattoi minut alakoulun pihalle ja poistui pian kurkistaen lastaan vielä koulun nurkan takaa. Jäin yksin toisten joukkoon, en tiennyt kenen luo menisin, kenelle sanoisin jotain, koska en tuntenut ketään. Olin yksin maailmassa, yksin toisten seassa, itku tuli, ihana lohduttava itku. Vasta nyt vanhana voin käsittää, mitä se oli, mistä oli kysymys: En ollut saanut harjoittelua vastaavissa tilanteissa, olin kasvanut liikaa kuin tyhjiössä ilman monenlaisia ihmisiä. Avuttomuuteni takia minua oli helppo kiusata koko alakouluiän: En osannut puolustautua enkä saanut puolustautua, koska äitini määräsi minut pyytämään anteeksi jokaiselta, jota minä olin vahingoittanut puolustautuessani. Vasta pitkällisten terapiakäyntien kautta aikuisena opin tajuamaan, että minullakin oli oikeus puolustautua, sanoa mielipiteeni ja löytää paikka elämässä. Mitään valmista kestävää ei koti eikä koulu antanut. Ainut selkeä turva ja apu oli kodin välittämä yksinkertainen uskonnollisuus. Tällä viikolla Okussakin alkoivat koulut. Useana päivänä jauhettiin aamuTV:ssä sitä, miten lapset kiusaavat toisiaan koulussa ja mediassa kaikin mahdollisin keinoin. Oli lasten haastatteluja, heidän kokemuksiaan ja erilaisia ongelman ratkaisuja. Usein toistui ajatus, että ”pitää olla vaan oma itsensä”, ”sillä pärjää.” Mutta, mutta! Mitä muuta kukaan voi olla kuin oma itsensä! Ihanteeksiko tuo tokaisu jää? Jos ratkaisu olisi noin yksinkertainen, eivät kymmenet tuhannet päiväkotilapset ja koululaiset tarvitsisi psykiatreja kuten tänään! Ajatuksessa on kuitenkin sen verran perää, että sitä voi tukea C.G. Jungin yksilöitymisen psykologialla. Terapiavuosieni aikana pappina yritin soveltaa tuota ”oman itseni tietä” työssä ja ihmissuhteissa. Näin jälkikäteen iloitsen siitä tiestä, vaikka lähimmäiseni tuottivat minulle sillä tiellä paljon kärsimystä, koska he eivät ymmärtäneet mistä puhuin. Se ei ollut minun syyni, vaikka syykseni se tuli! Minun kohdallani oli hyvä apu lapsuuden vajavaisen köyhän kodin rakkauden sävyttämä uskonnollisuus. Se oli luja sisäinen perusta kestää iskuja ja tasapainottaa mieltä. Papin virassa ajatukset ”minä koen näin”, ”minä ajattelen näin”, ”minun mielestäni…” eivät toimineet srk:ssa eikä hiippakuntahallinnon tuomioistuimessa: ”Kirkossa ei olla minä!”. ”Kun koulutyöni alkaa taas” toi mieleeni tuntuman sinne 70 vuoden taa, kun pikkupoikana vapisin siellä alakoulun sepelipihalla saamatta mieleeni mitään selkeää ajatusta. Ajatus 70 v:n päähän eteenpäin oli mahdottomuus. Nyt mahdottomuus on tullut mahdolliseksi! Olen vielä hengissä! Minun reittini elämässä oli tällainen. Sen suuntaviivat näkyivät varhain. Kunpa joku olisi sanonut: ”Ole vaan oma itsesi!” Jorma Luostarinen