V.K.K. 20.4.1991 Yllättävät elämän tiet: laaksot laskeutua, rämeet rämpiä, kavuta harjanteelle, laskeutua alas tuonelaan ja saatella viimeiselle maalliselle mäelle. Ei sitä ymmärrä ihminen, ei puoliksi, ei kokonaan, kun hän lähtee ja jäämme. Muistosi säilyy elävästi, matkasi maiset, lukuisat, vaimosi vierellä, lähellä, kaukana. Pojasta miestä kasvoi, isän malliin, unelmoitiin nuorina, ihmisen lailla, toiveisiin, unikuviin. Kotiin meillä ikävä. Kun yksi lähtee, meistä jotain lohkee, tulemme vajaaksi, joskus pitkäksi ajaksi, joskus se vaihtuu iloksi, kiitollisuudeksi. Ei voi ihminen täällä kuin uskoa, rukoilla, kiittää kaikesta, riemuita Jeesuksesta……