EIKÖ KUOLEMA KIINNOSTA?
Tähänastisella
matkallani ihmisen kuolema ja oma kuolemani on askarruttanut. Alle
10-vuotiaana olin sukumme hautajaisissa ja siellä itkettiin. Isä
ja äiti koulasivat käyttäytymään asiallisesti: ”Koira
kottiin”, ”äläkä sano kellekkään mittää!” Tunnelma jäi
mieleen: oli mustia vaatteita ja outo ilmapiiri. Rippikouluaikana
pastori Pirskanen kertoi kuolemasta meille nuorille. Mitä meitä
15-vuotiaita kiinnosti katoavaisuus! Olimmehan täynnä elämää!
Katselimme pikku-pimuja kireissä farkuissa minkä uskalsi.
Petterssonin Hannu soitti trumpettia illalla, Terho Pursiainen
kesäteologina vahti, että pojat pysyvät kämpässä: ”Ei
luistella ulos!” Vielä nyt 60 v myöhemmin muistikuvat kertaavat
tuota nuoruuden voimaa, loputonta elämää, tuntematonta
tulevaisuutta mutta elämässä kiinni. Mitään keskusteluja
kuolemasta ja katoavaisuudesta ei käyty.
Teologisessa
tentin kirjoja, joissa eri näkökulmista tarkasteltiin ihmis-elämää.
Jokainen opiskelija sai itse miettiä, mikä merkitys avartavalla
tiedolla hänelle oli. Mutta papinkoulu ei antanut mitään
vastauksia: oli vain tietoa kymmeniä tuhansia sivuja, teorioita ja
sovellusta srk:työhön Tietty ahdistus oli ja pysyi sydämessä:
Juuri minä olen kuolevainen, katoava olento. Ei se siitänsä
selvinnyt.
Papin
työssä tapasin tuhansia surevia ihmisiä. Ei voi kun ihmetellä,
että 26-vuotiaana rohkenin vetää papinpuvun päälle ja mennä
elämää kokematta surevien ihmisten eteen. Kyllä olin aika huima!
Outokumpuun tullessani oli jo ikää enemmän ja elämä oli
raamittunut. Hakeuduin kuolema-kursseille, kuolema-päiville,
terapiaan, selviytyäkseni töissä. Terapiassa pääsin
käsittelemään todellisia tunteitani ja minun kuolemaani. Vuosien
varrella jotain selvisi. Kotikäyntityössä kohtasin 16000 kertaa
kuolevaisia ja katoavaisia ihmisiä, nuoria ja vanhoja, mutta
erittäin harvoin keskusteltiin kuolemasta. Otin asian esille, kun
tuntui, että mökin asukasta kuolema askarrutti, mutta pian hän
torjui koko asian. Hän kyllä näki ikkunastaan kuolleen miehensä,
että ”tuolta se ukko tulee talon nurkalta”, mutta siihen se
keskustelu jäi. Sadoissa hautajaisissa puhuin kuolemasta tietenkin,
mutta saattoväestä näki, että ajatukset olivat muualla: elämässä,
arkisissa huolissa ja jaksamisessa. Hautajaiset olivat
läpihuutojuttu kaukaisille vieraille, mutta läheisille, joille oli
syntynyt rakkauden side vainajaan, mitä syvällisin kaipaus
sydämessä.
Minua
kuolemani on siis koko ikäni askarruttanut, mutta vähän se on
selvinnyt. Srk:laiset ja muut ihmiset yleisesti tukkivat papin
suuni! Ei syntynyt keskustelua, ei aihe kiinnostanut! Nyt kun ikää
on jo tullut ja mennyt aika näkyy sielun silmillä, tajuan, että
lähtö on lähellä: Minun ikäisellä tilastoaikaa on muutama
vuosi - korkeintaan! Siis loppukiri: yritän elää niin, vaikken
osaa, että syyllisyyttä tulisi mahdollisimman vähän. Katson,
että olen tehnyt pahaa ihmisille vähemmän kuin minulle on tehty.
Jo lapsena sain tuta, että aina olin syyllinen. Siksi oli tehtävä
työtä, että selviytyisi elämässä hengissä! Kohtasin auttavia
kanssakulkijoita: terapeutteja, puoliso, perhe, hyvä työkaveri,
mökin mummo, opiskelu, Norjan matkat.
Kun
sairastuin, terapeutti sanoi: ”Mitä aiot tehdä loppuelämälläsi?”
Vuoden verran tuumin: Olipa tyhmä terapeutti, eikö ollut mitään
minulle sanottavaa, ei lohdutusta, ei toivoa? Nyt tajuan: Juuri
niin, siihen saakka minäkin olin torjunut koko asian, että juuri
minä olen jonain päivänä matojen ruokaa.
Ken
pohtii kuolemaansa, jää yksin. Ihmiskunnan kehityshistoriassa
ihmis-psyyke on rakentunut kulttuuriin sellaisiksi ajatus-kaavoiksi,
uskomus-kaavoiksi ja oletus-kaavoiksi, että ne vahvistavat
ihmisryhmän jaksamista eteenpäin: Yksilöt katoavat mutta ryhmä:
perhe, suku, kaupunki, kansa menee eteenpäin. VT:n juutalaisten
perusajatus on aina ollut: Yksilöt poistuvat mutta ”jäännös
pelastuu”. Kaikki eivät pelastu, vain jäännös pelastuu eli ne
jotka selviytyvät hengissä.
Usko
Jeesukseen ja Jumalaan antaa minulle tarkoitusta elämään. Elämäni
täällä on laadultaan parempaa, mielekkäämpää, mielenkiintoista
ja tarkoituksellista nimenomaan siksi että se loppuu. Jeesukseen
uskova saa hyvää elämää, olipa se elämä millainen tahansa, ja
kun yrittää uskon avulla välttää pahaa, tarvitsee vähemmän
pelätä ihmisiä ja kuolemaa, koska syyllisyyttä on vähemmän kuin
jos antaisi mennä miten sattuu! Jumalan lahjat ovat tänne
annettuja, elämään päin - jokaiselle joka uskoo. Ei tarvitse
kuin USKOA, päästä siten sisälle Jumalan valtakuntaan
ymmärtämään, käsittämään ja ihmettelemään! Jumalan lahjat
ovat outokumpulaisille tarjolla, jokaiselle, joka uskonsa
saattelemana oppii ne huomaamaan! Srk:n, pappien ja uskovaisten
tehtävä on auttaa ihmisiä löytämään elämässään uskosta
tuleva tarkoitus. Mitä aiot tehdä loppuelämälläsi?
Jorma Luostarinen