SIELUNSILMIN LAPSUUDEN PÄÄSIÄISEEN Vanhemmalla iällä koen nyt sen, mistä vanhat ihmiset kertoivat itse ollessani nuori: Eletyt henkilöhistorian asiat kertautuvat mielessä ja näyttäytyvät näkömuistissa elävinä kuvina. Nyt minäkin voin nähdä menneen ajan ihmiset ja paikat mieleni elokuvissa, kokea entisen tunnetilan uudelleen yksityiskohtaisen tarkasti. Pidän sitä itselleni lahjana mutta toiset eivät ole sitä ihan tajunneet. Koin ilmiön papintöissä antoisana ominaisuutena, joka rikastutti ymmärtämään kotikäyntityössä kohtaamiani ihmisiä ja auttoi eläytymään heidän elämäänsä ja Raamatun ihmisten tarinoihin. Siinä prosessissa oli helppo hengittää lähimmäisenä: Olimmehan ”matalassa majassa” koolla ystävinä yhteisen uskon valtaamina, ”rakkaudessa ja Jumalan hyvyydessä”. Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin, kun lähes kaikki mummot ovat kuolleet, nuo muistot tuovat ilon kyyneleen silmääni! Miten ihanan elämän sain, kun lapsen haaveeni toteutui saadessani pappisvihkimyksen kotikirkossani. Nyt elettävällä v:n 2024 pääsiäisviikolla ajatukseni siirtyy 1960-luvun kaupunkimaiseman ”piinaviikolle”. 10-vuotiaana kansakoululaisena sain tuta kotiväeltä ja opettajalta, että ”Jeesuksen kärsimystie” oli jotain valtavan suurta asiaa: Siksi kotona piti käyttäytyä ”kristillisesti”, kuunnella toosasta hartauksia, oltava erityisen ”kiltti”; opettaja kehotti meitä rauhallisuuteen, koska oli ”pyhä aika”; ”kirkossa käyminen” oli yleinen ”hyvä tapa” ja ”kutsumus”; kirkkosaliin saavuttiin arvokkaasti ”pyhään tilaisuuteen”, ja samat naamat samoilla vakiopaikoilla lapsi sai nähdä joka ”pyhä”; melko kaikilla oli musta asu päällä; papit pukeutuivat mustaan ja liikkuivat arvokkaasti alttarilla; tunnelma oli kokemuksessani valtavan ”taivaallinen”, täynnä ”Jumalan rakkautta”. Silloin koin, että minäkin haluan papiksi. Nykyhetkestä on pitkä matka 1960-luvun ”piinaviikolle”, jolloin sanomalehdissäkin oli taiteilijoiden näkemyksiä Jeesuksen kärsimyksestä ”meidän puolestamme” ja pitkiä hartauskirjoituksia; usko oli elävää ja ”luonnollista”; ”uskonasiat” koettiin realiteettina, jolloin Jumala oli oikeasti totta ja ”vaikuttava historian ja elämän kulkuun”, kuten jokainen sai Katekismuksesta lukea; lapset eivät saaneet ”turhia” kysyä; kodeissa oli näkyvillä uskonnon tuntomerkkejä ja symboleita; kaupat olivat kiinni kiirastorstaista alkaen, tanssipaikat ja kapakat suljettu; perjantaina ei näkynyt ihmisiä ”kartsalla” eli ”kaupungilla”; Uskonnollisuudesta eläminen oli Suomessa ja kristillisessä Euroopassa 1960-luvun pääsiäisviikon kansallinen ”yleishenki”; kirkon jäseniä oli n. 80-90 %; kirkon edustajat olivat mukana valtiollisissa tilaisuuksissa; kirkko antoi lausuntoja yhteiskunnan ongelmiin; kirkon arvovalta ja vaikutusvalta näkyi kouluissa, opettajakoulutuksessa, kulttuurissa ja arvoissa. Vastapainona vasemmistopuolueet ja ”ateistit” pitivät meteliä opiskelijamaailmassa ja uskovaisten lapsia kiusattiin koulun pihalla. Muistoni 65 v:a sitten auttaa minua ymmärtämään sen, miten paljon me itse kukin matkallamme koemme täällä. Eletty aika kohdusta alkaen on meissä läsnä koko lyhyen elämämme ajan. Onnellinen on ihminen, joka avautuu näkemään elämänsä kokonaisuutena, jossa on ”jotain järkeä”, juoni, tarkoitus ja merkitys. Laajempi yleisö tajuaa pääsiäistä paremmin, kun heitä lähestytään rennosti, kiihkottomasti, vapautuneesti, ilman minkäänlaista pakottamista. Jorma Luostarinen