Miten uskomme, siten sanomme. Miten sanomme, siten teemme sanan syvällisessä merkityksessä. Lapsellisesti uskova vetää huomaamattaan toisiakin mukaan. Helposti hän kieltää toisia pohtimasta ja selvittämästä uskonsa sisältöä. Srk:ssa pohdiskelijat sanotaan järkeis-oppineiksi ja epäuskoisiksi. ”Kunhan sinäkin tulet uskoon”, niin sitten ”sinä hyvä veli käsität”. Yksin jääminen tuossa tilanteessa voi jäytää kauan herkkää ihmistä. Lapselliset uskovaiset ovat jarruttamassa kehitystä, jolle hyvä Jumala meitä joka päivä vetää. Ennen kaikkea kasvu ja kehitys alkaa meidän omassa mielessämme, ajatusten tasolla. Minulle usko merkitsee uudistumista ajattelutavassa, metanoiaa, kuten UT:ssa sanotaan. Lapsellisuuksiin meneminen uskon asioissa on vakava väärinkäsitys. Sen palvojien usko ei ole mitään uskoa, vaan puhdas epäuskon ilmaus! Hädässähän me pakenemme isämme ja äitimme luo! Olisiko siis hätä hyvä asia? Jos me arvostamme aikuisen lapsellisuutta, me sanomme hädän ihanteeksemme. Mitä enemmän ihminen käyttää ymmärrystään, sitä vastuullisemmin hän toimii. Jumalaan uskominenkin on ymmärrys-asia. Apostoli Paavali kehotti srk:aa ”täysi-ikäisyyteen” kaikilla elämän alueilla. Vain aikuisen tasolla aikuinen on täysi-ikäinen. Uskonnollinen lepertely on srk:ssa tavallista: ”Siunausta”, ”Herran rauhaa” ja ”Jumalan terve”. ”Kyllä Herra sinua auttaa”, ”milloin tulit uskoon”, ”tuollainen ei riitä”, ”me Jumalan lapset” ovat ilmaisuja, joiden lausujissa on yhteinen piirre: ajattelemattomuus. Lepertelyyn sortuvat niin saarnamiehet kuin kuulijatkin! Onko se ryhmäpainetta vai mitä? Muodollista kaavamaista yhteyttä se ainakin edistää: kuulutaan samaan ryhmään. Minusta tuntuu oudolta, että Jumalan mielenmukaisuus jäisi sille asteelle. Eikö Jumala oman määritelmänsä mukaan, kaikkitietävä, kaikkivaltias, anna aivan toisenlaisen ihanteen! Jos Jumala tietää, eikö meidän pidä arvostaa tietoamme asioista ja elämästä? Jos ja kun Jumala on valtias, eikö meidän kannata enemmän hallita itseämme? Jumala-puheella on vaarallista lähteä leikkimään. Jotkut pitävät ihanteenaan alistua holhottaviksi. Mitäs aihetta siihen olisi? Eihän usko johda ihmistä aliarvioimaan itseään. Jos joku halveksii itseään, se on hänen ongelmansa, ei Jumalan tahto.

Joskus tuntuu kuin Jumalasta puhuttaisiin pelkkänä sanana. Onko sitten Jumala kuollut vai pelkkä sana Jumala? Minusta sana Jumala on kadottanut sisältönsä. Mitä lapsellisemmin aikuinen uskoo, sitä lapsellisemmin hän ilmaisee uskoaan ja itseään! Mistä sellainen pyrkimys? Onko se ihanne? Liittyisikö väärän todistuksen antaminen tähän? Lapsellinen Jumala-usko aikuisen lausumana tuntuu oudolta. Mihin henkilö sillä pyrkii? Lapsellisesti uskova on huomaamattaan epärehellinen itseään kohtaan. Jumalallaan hän ilmaisee arvomaailmaansa. Puhetapa voi harhauttaa myös kuulijoita. Kumma, miten helposti srk:n ihmiset nielaisevat lapsellisia Jumala-todistuksia! Sana Jumala taitaa tehdä mielellemme aikamoisen tepposen? Jos puhumme jostain asiasta käyttäen sanaa Jumala, tuntuu puhe aivan toiselta, jos siitä puuttuu sama sana. Ei kai kukaan kiellä aikuista ajattelemasta kaikista asioista kehitystasonsa mukaan? Kuka on sanonut, että pako lapsen tasolle olisi tavoiteltavaa? Jumalaa kunnioittaa ihminen, joka vastuullisella tavalla käyttää uskoaan. Hän miettii mitä sanoo ja haluaa ymmärtää uskon sisältöä. Joskus on vaarallista lausua Herran nimi turhaan. Lapsellisesti uskominen on srk:ssamme kirjoittamaton ihanne. Sitä suositaan ja palkitaan. Mikä tietämättömyydessä on arvokasta? Mutta joidenkin etu se täytyy olla. Varmasti niiden, jotka hallitsevat. Kuinka monelle usko onkaan täsmälleen vastaava tapahtuma kuin pikkulapsena turvautuminen isään ja äitiin! Silloin riippuvuus oli välttämätön kehittymisen ehto mutta aikuisena se merkitsee aina taantumista, kehittymisen vastakohtaa. Vakavassa mielessä riippuvuuteen pyrkiminen on oireellista ja hädän ilmaus. Jos usko Jumalaan toimii perusteena taantua lapselliseksi, on sellainen usko vaarallinen. Silloinhan sanoisimme todellisuudenpaon hyväksi asiaksi. Joskus se voi sitä ollakin mutta älkäämme samaistako sitä Jumalan tahtoon. Vastuutaan pakeneva ihminen kieltää omat mahdollisuutensa selviytyä asioistaan. Kieltäminen ei tuo apua, jos hetken helpotustakaan. Ehkä humaus urkujen soidessa voi säväyttää.

EI LAPSELLINEN VAAN LAPSEN USKO ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni… sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta….” Minusta on monta kertaa tuntunut, että tuo toinen ihminen selostaessaan uskoaan, ei ole rehellinen itseään kohtaan. Kuulostaa kuin hän ajattelisi kaikista muista asioista kehitystasoaan vastaavasti mutta uskonasioista kuin pieni lapsi. Mikä aiheuttaa kaksijaon: olla muuten asiallinen aikuinen mutta uskon alueella typerys? Tuskin hyvä Jumala tahtoo meidän höpsivän, varsinkaan häntä koskevissa lausunnoissa. Jumalasta puhuminen on vakava asia. Joka vetoaa Jumalaan, käyttää suurinta mahdollista auktoriteettia mielipiteensä tukemiseen. Puhuessaan Jumalasta henkilö sanoo jotain itsestään. Hän valikoi sanojaan ja pyrkii johonkin henkilökohtaiseen tavoitteeseen. On vaarallista samaistaa oma tahto Jumalan tahtoon. Kuka meistä olisi niin jumalallinen ihminen, joka kertoessaan Jumalasta puhuisi vain hänestä eikä mistään muusta? On hyvä muistaa, että jokainen lausuma Jumalasta rajoittaa hänen kaikkivaltiasta vapauttaan. Olemmeko me varmoja siitä, missä asiassa Jumala sallii sen. Jumala oman määritelmänsä perusteella ei ole sidottu inhimillisen puheen ehtoihin mutta me ihmiset olemme. Kaikki se mikä meillä on kielessä, on meille merkittävää ja kuvastaa enemmänkin meitä itseämme kuin mihin uskomme viittaavamme. Me uskomme ja luulemme. Ihmiskieli on ilmiö ihmisen itsensä pitkässä historiassa. Kieli kuvaa meidän näkökulmaamme asioihin ja tapahtumiin. Todellisuus on paljolti muuta kuin sanomme sen olevan. Sanotut asiat ovat ennen kaikkea meidän omassa mielessämme: ajatuksina, tunteina ja toimintaperiaatteina. Todellisuus osoittautuu monesti aivan muuksi kuin olemme sitä luulleet. Mielen logiikka ei läheskään aina pidä yhtä objektiivisen todellisuuden kanssa. Kielen avulla me käsitämme Jumalan. On hyvä pitää erillään kielen sana Jumala, jossa on 6 kirjainta ja Jumala, joka määritelmänsä mukaan on jotain aivan muuta.

KIRKON EPÄUSKOISET 6. 28.2.85 Kirjoittamisen ote on dynaaminen. Katson ilmiöiden nykytilaa ja etsin alkuperäisempää suuntaa. Haluan arvostaa koulutustani, tietojani ja kaikkea, minkä voin käsittää. Käytän tietojani ja tahallani sanon asiat muulla kuin perinteellisillä uskonnollisilla fraaseilla. Haluan sanoa Raamatun asiaa enkä sanoja. Kerron siitä hyvästä, minkä itse olen saanut. Viittaan hieman ajankohtaiseen historiallis-kriittiseen Raamatun tutkimisen herättämään keskusteluun. Itse en allekirjoita minkään henkilön tai koulukunnan oppeja sellaisenaan vaan haluan olla avoin uusille kysymyksille. Professori Heikki Räisäsen nimellä käytävän keskustelun näen siitä näkökulmasta, että keskustelussa on kysymys aivan muusta kuin henkilö Räisäsen sanomista asioista. Jokainen pappis-mies tietää nimittäin pääpiirteissään ne teologisen tutkimuksen tulokset, joita Räisänen on esittänyt. Keskustelu osoittaa, että taas on tullut kirkon kairos eli tässä ja nyt- hetki, jolloin ikuiset totuudet on pakko sanoa uusilla sanoilla. Jorma Luostarinen 28.2.1985

KIRKON EPÄUSKOISET 5 28.2.85 Minusta UT:n sanoma on sitä, että se hyvä, sooteeriaa ja pistis, mikä Jeesuksessa toteutui, voi toteutua meissäkin. Jumalaan uskominen on sitä toteutumista, sisäistä eteenpäin menoa. Tällä hetkellä kirkon korkein auktoriteetti on srk:n perinne mutta sen pitäisi UT:n mukaan olla meissä itsessämme toteutuvaa sooteeriaa:ta ja pististä. Sooteeriaa eli pelastus tarkoittaa vapautumista, tervehtymistä ja eheytymistä, ja pistis eli uskominen varmuuden, lujuuden ja luottamuksen toteutumista. Lievitän tahallani sanottavaani. Koetan tarkastella rauhallisesti monikerroksisia ja monien vuosien kokemuksia. En konkretisoi ihmisiä enkä heidän ryhmiään. Joissakin kohdin puhun viitteenomaisesti. Haluan kertoa srk:n ihmisten, uskovaisten asenteista ja etsiä uusia toteutumisia Raamatusta. Tulos osoittaa, että nykyisessä uskovaisella ymmärretään aivan muuta kuin mistä alun perin oli kysymys. Kirja jakautuu 13 lukuun ja ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Seuraava luku liittyy aina edelliseen ja tarkoituksenani oli asettaa luvut loogiseen järjestykseen: Katson asioita ensin lapsen silmin kasvaakseni aikuiseksi, yksilön silmin nähdäkseni yhetisöni, yhteisön silmin havaitakseni kulttuurin ja maailman, epäuskoisen silmin päästäkseni uskoon ja elävän ihmisen silmin oppiakseni kuolemaan. Haluan olla koko ajan pappi ja säilyttää sekä persoonallisen että viran näkökulman.

KIRKON EPÄUSKOISET 4 80-luku Entinen pappi sanoikin suuren viisauden: ”Kun ei vua kettään loukkais!” Täyttääksemme pappis-ihanteen meidän on puhuttava, toimittava ja elettävä aivan sen mukaan, mitä ihmiset odottavat. Ihannepappi ei saa auttaa kuulijoita kyselemään, pohtimaan ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Pappien ammattikunta palvelee ensisijaisesti kulttuurin ihmiskuvaa ja vasta sitten kirkon. Tänään tiedän, miksi papit eivät sano saarnoissa mitään: He suojautuvat kanteluilta. Minulle nämä havainnot ja kokemukset on niin merkittäviä, että olisi sääli, jos laajemmat piirit jäisivät näistä osattomiksi. Siksi kirjoitan. Koen nykyisen pappis-ihanteen itselleni vieraaksi. Minulle on tärkeää etsiä ihmisen kuvaa Raamatusta ja sen kaksi kreikankielistä käsitettä, UT:n sooteeriaa eli pelastus, ja pistis eli usko, ovat avainsanoja.

KIRKON EPÄUSKOISET 3 80-luku Kanteluprosessin läpikäyminen tuntui ahdistavalta. Tulevaisuus pappina alkoi huolestuttaa. Tänäkin päivänä minulla on se käsitys, että en ole tehnyt muuta kuin hoitanut papin työni oman työnäkyni mukaan. Ja kuitenkin minulla on 5 vuoden ajan merkintä nimikirjassa ”sopimattomien sekoittamisesta saarnoihin” ja käytös tyydyttävässä. Oli yllättävää, että kanteluiden tekijät ja kirkkoneuvosto toimittivat asiansa niin salassa, että minä sain tietää hankkeesta vasta sitten, kun tuomiokapitulin valkoinen kirjekuori tipahti postiluukusta. Sekä kantelijat että KN halusivat puhua koko Outokummun srk:n puolesta. Ei minulla ole täällä mitään ketään vastaan. Kanteluprosessi sai minut pohtimaan pappina olemista. Kuka tahansa millä perusteilla tahansa saa esittää vaatimuksiaan hallintovirastolle. Kirkkolain henki on sellainen, kantelutilanteessa pappi tulee aina häviämään. Valittajilla sen sijaan ei ole pienintäkään riskiä kirkon taholta. Heidän todellisia motiivejaan kukaan ei edes kysy.