AATTELEPPA OMALLA KOHALLA IHA ITE

Jope-kaima ideoi papillista kotikäyntityötäni. Minä ”iha ite” ajelin mökkeihin ihmisten luo. Oli jotain keksittävä, kun kirkkoneuvoston khra ei jakanut töitä: ” Sinua kun srk ei halua!” Asuntomme viereisen yläasteen ikkunasta kuuntelin 25 v rivouksia koululaisten suusta. Kirkkoneuvoston jäsen, opettaja, alkoi muistutella, kun savustin särkiä pihalla: ”Kuis pappi pyörii päivällä pihallaan eikä oo töissä?” Siis karvalakki savolaisen kieroon päähän, pilkkihaalarit jalkaan ja menoksi. Minne?

”Minne suunta tänään?”, heitti ystävällinen tukijani Kimmo Timonen, kun autoni ikkuna oli auki ja minä tukossa. Niin se on kuin Parkkisen Marjatta sanoi: ”Tuhkasta voi nousta.” - Voi nousta, mutta kaikki eivät nouse. Minun kohdallani suunnan löytäminen oli vaikeaa, koska minä en saanut valtiokirkolta mitään tukea työhöni. Sama yksipuolinen kuritus jatkui pappina kuin mihin olin lapsuudesta alkaen tottunut: Vanhempani ”löivät kuin vierasta sikaa”.

Kun olin laitoskirkon piispan tuomiokapitulin edessä alkukertoja, puolustin oikeuden edessä itseäni ”iha ite”-periaatetta soveltaen, koska minulla ei ollut asianajajaa. Silloin piispa hyppi tasajalkaa kuin lapsi ja sanoi: ”Kirkossa ei olla minä.” Sen sain jatkossa tuta.

Minä olin jo geeneissä perinyt luonteeni perustan ja jäänyt psyykkisesti heikoille. Isäni oli sodassa vammautunut ja hakkasi minua sillä piiskalla, millä hänen isänsä oli häntä hakannut, aivan olemattomista syistä. Äiti oli saanut selkäänsä äidiltään Salmin Mäkipään torpassa, kun hänen isänsä hukkui Laatokkaan samana päivänä, kun äiti syntyi. Äitini syntyi taakaksi äitinsä 10-lapsiseen perheeseen. Sen taakan hän siirsi, tradeerasi, minuun, samoin kuin isä omansa. Kun tulin Okuun kappalaiseksi ”erotettavaksi koko luterilaisesta kirkosta”, kukaan, ei piispa, ei kirkkoneuvosto, eivät ”uskovaiset” kuunnelleet eivätkä käsittäneet pappiaan. Ulos vain ja äkkiä! Todellakaan, kirkkolaitoksessa ei olla ”ite” ja ”minä”. Ja ”uskovaiset mankuvat, että jokaisen pitää ”ite” ”tulla uskoon”.

Minä kuitenkin jo tuossa vaiheessa rakastin sanaa ”minä”. Opiskeltuani psykologiaa tajusin, että onnellinen on lapsi, jolle syntyy matkansa aikana vahva ego, minä. Hakeuduin jaksaakseni pappina terapiaan, kun ei ollut parempaakaan. Selvittelin traumoja, ”iha ite”. Opin sen, että jokainen on vastuussa omista teoistaan. Terapeutteina oli hyviä lähimmäisiä mutta myös tuhoajia. Surukseni 2 auttajaani teki itsemurhan ”iha ite” Mutta heikkokin ihminen voi olla tärkeä toiselle.

”Aatteleppa iha ite, omalla kohalla” tätä entisen papin tarinaa. ”Mikä pitää miehen tiellä” sanotaan rallissa. Minun kohdallani, vaikka välillä vajavaisesti, isä ja äiti yrittivät oikeasti rakastaa. Lapsena saatu rakkauden sirpale ja usko hyvään Jumalalaan antoi pohjan koko elämälle, remputtaen mutta eteenpäin.

Kotikäynneillä pyrin soveltamaan oman tieni maisemia ja hyödyntämään mökin asukkaalle löytämiäni helmiä. Terapia auttoi menemään itseen ”iha ite”, ettei omilla ongelmilla hakkaa toista. Se oli ”may way”. Oku-Pjärven ”hyvä pappi”: Lähde matkaan: reppu selkään ja haalarit jalkaan suuntana mummon mökki syrjäkylillä. Saat palautteen siitä millainen sinä ”iha ite” olet. Jos olet rehellinen Jumalan edessä itsellesi, sinua ei heitetä ulos. Jos sydämesi vaatii sinua viemään matalaan majaan ”Jesuaa”, ”Jeesusta”, löydät tarkoituksen työllesi Jumalan edessä. Sinnepäin pappi tekee tilin. ”Aatteleppa omalla kohalla iha ite.”

Jorma Luostarinen