JÄITÄ HATTUUN, UUSI SEURAKUNTA! Sattumalta netistä aukeni keskustelu- ja luentovideo ”Tieteen rajoilla”, jossa eri alojen oppineet ammattilaiset kertoivat taustoistaan käsin mielipiteitään uskonnon tarpeellisuudesta ja historian Jeesuksesta. Toinen laita oli taustastaan johtuen uskontoa vastaan ja toinen laita pyöritteli vakuuttavasti Jeesuksen ja uskonnon puolesta. Kuuntelin videota puolisen tuntia, kunnes heräsin sen ääneen: Olin nukahtanut esityksen vaikeaselkoisuuden takia. Nyt kun Outokummun srk ja Polvijärven srk yhdistyvät uudeksi srk:ksi 1.1.2024, mieleeni tulee erään luennoitsijan puhe UT:n kirjojen synnystä ja erityisesti Jeesuksen tekemistä ihmeistä. Selvästi näkyi, että luennoitsija oli lukenut uusimpaa Raamatun historiallis-kriittistä selitysoppia ( liberaaliteologia? ), jonka mukaan Raamatun kirjat kertovat kirjoittajistaan ja kertomusten ihmisten uskonnollisista kokemuksista. Ts. UT:ssa kerrotaan tapahtumista sen mukaan, miten ne koettiin. Kirjoittaja eli redaktori tulkitsi tekstiin ihmisten kokemuksia. Videon luennoitsija esitti asiaa erityisesti Jeesuksen tekemien ihmeitten näkökulmasta. Vielä tänäkin päivänä uskonnolliset ihmeet ja ihmeet yleensä ihmetyttävät ihmisiä! Luennoitsija totesi, että ihmeitä tavataan muissakin uskonnoissa. Niillä selitetään maailman syntyä, ihmisen paikkaa ja tarkoitusta maan päällä. Ihmeissä on paljon yhtäläisyyksiä, kun niitä verrataan maapallon eri alueilla ja eri kulttuureissa. Mutta ne selitetään eri tavoin! Yhdenlainen kertomus yhdessä yhteisössä tulkitaan ja raamitetaan eri tavalla kuin toisessa yhteisössä, vaikka kertomuksen ja ihmeen juoni on sama. Entisenä pappina ko. video tuo mieleeni oman palvelukseni srk:ssa, raskaan kädenväännön oikeasta opista ja viime syksyn kirjoittelut paikallislehdessä, kun polvijärveläiset väänsivät kättä hevi-messuista ja Pride-kulkueista. Ko. video antoi minulle apua ymmärtää seurakuntalaisia, heidän Jeesustaan ja heidän vaatimuksiaan, kun he katsovat ”vääräuskoisiin” ja ”vääriin opettajiin”. Kysymys on yksistä ja samoista Jumalan ja Jeesuksen ihmeistä UT:ssa, mutta ne ymmärretään, koetaan ja tulkitaan omien raamien eli uskonyhteisön sisällä ja sen mukaisesti. Outokummussa pitkän perinteen mukaisesti on opittu tulkitsemaan Jeesusta yhdellä tavalla, ” kotoisesti”, ”niin kuin ennen”, mutta Polvijärvellä sen perinteen mukaisesti, osittain eri tavalla, johtuen sen perinteen saarnamiehistä, papeista ja kristillisyyden laadusta. Saattaa olla, että tavallinen outokumpulainen ei ihan tule viihtymään Polvijärven kirkossa ja päinvastoin: ”Siellä on ihan eri henki”, ”minä lähden kotikirkkooni”. Ko. videosta minä opin sen, että Jeesus on UT:n mukaan kaikkien, koko maailman yhteinen, eikä häntä pidä omia ja raamittaa yhteen ryhmään. Hänet koettiin ja tulkittiin monin tavoin, monien kulttuurien tyyliin jo alussa. Nykyraamatunselittäjien mukaan kellään ei ole hallussa ”oikeaa kristinuskoa”! Siinä on ihmettä kerrakseen uudelle, kahden leirin seurakunnalle ja hiippakuntahallinnolle, kun se ”kirkon tunnustuksella” mittaa UT:a! Jäitä siis hattuun molemmin puolin! Jorma Luostarinen

VIHAINEN VANHUS Näin joulun alla mieleni herkistyy palaamaan lapsuuden joulun odotukseen: kuusi kynttilöineen ja tuoksuineen, kotiväki, joulusatu, enkelit, joulukirkko, joulurauhan julistus, käynti sukulaisten haudoilla ja tietenkin joululahjat. Kaikki ne ovat kaukana menneisyydessä ja läheiset ihmiset, joita katsoin ylöspäin, ovat kuolleet. Voin ymmärtää ja kokea elämää. Nuorena ollaan terveitä ja voimakkaita, katsotaan eteenpäin. Mutta se on totta, että vanhuus yllättää. Jos päiviä riittää, joutuu toteamaan sen. Omalla kohdallani kaikki muuttui, kun sairastuin ja vammauduin pysyvästi. Sen jälkeen itse huomaa ja toiset huomauttavat, että toiminnot ovat vajavaisempia. On myönnettävä, että epäonnistumisen määrä voimistuu päivä päivältä: tarvitaan lääkkeitä, hoitoja, tukitoimia ja ollaan riippuvaisia toisista ihmisistä. Omalle luonteelleni ei ole sopinut alistuminen toisten komentoon ja olemaan riippuvainen holhouksesta. Huomaan, että tulen vihaiseksi, kun epäonnistun. Psykologisesti asia onkin niin: Torjuttu ihminen tulee aggressiiviseksi, vihaiseksi! Ja se että epäonnistuu teoissaan, on juuri samaa. Epäonnistunut ihminen kokee omassa mielessään ikään kuin hyökkäyksen ulkoapäin. Hän alkaa raivota hoitajille, lääkäreille, sosiaalisossulle, opettajalle, papille, puolisolleen, kotiväelleen ja potkaisee lopuksi kissaparkaa vihapäissään. Kuka ymmärtää vihaista vanhusta, joka epäonnistuu, haluaa tehdä asiat itse mutta ei osaa, ei jaksa eikä saa ehkä keneltäkään mitään sympatiaa? Vanha ihminen on vaarassa jäädä niin yksin, että hän voi kuolla suruun, toisten rientäessä asioilleen, kertoessaan hauskoja juttuja, kehuessaan saavutuksiaan. Nyt vanhana vasta minäkin ymmärrän jonkin verran vanhuksia, koska olen enemmän heidän kaltaisensa. Aivan eri asiat ovat nyt tärkeitä kuin silloin, kun sytytin tulia lapsuuteni joulukuuseen. Sitä paitsi monet vanhukset ovat oikeasti kovassa tilanteessa, ei vain johtuen luonteesta ja psyyken tekijöistä, vaan koska vanhuksia kohdellaan huonosti eikä vanha ihminen useinkaan kykene puolustautumaan: hänet jätetään viemättä hoitopaikkoihin, rahaa varastetaan, omaisuutta tuhlataan ja kerrotaan, että kaikki on ihan hyvin. Vähemmästäkin ihminen, vanhus, suuttuu ja jää yksin. Nämä ovat esimerkkejä ja vanhusten omaisilla on vastuu! Vihainen vanhus on vahva oire! Omalla kohdallani olin näköalapaikalla tehdessäni seurakuntapappina spontaaneja kotikäyntejä lähinnä vanhusten koteihin. Siellä matalissa majoissa näin missä lähimmäinen menee. Siihen verrattuna en voinut kuin ihmetellä, miten vanhukset kestävät vastoinkäymisiä ja sietävät omaa epäonnistumistaan kaikessa asumisen ja elämisen vajavaisuudessaan! Heihin verrattuna minulla, ainakin ulkoisesti, asiat olivat hyvin. Mutta heillä oli selkeämpi pohja elämälle kuin minulla. Minun on pitänyt etsiä koko ikäni elämäni perustaa, myös lähtemällä aikoinaan papinkouluun. En haluaisi olla vihainen vanhus! Joulun sanoma sydämissä saattaa avata meitä ainakin ymmärtämään vanhuksiamme, kuuntelemaan heitä, pysähtymään hetkeksi, ja sitä kautta hillitsemään itseämme. Hekin ovat lapsina sytyttäneet kynttilän, sydän kaivaten nähneet enkeleitä ja katsoneet auttajaansa ylöspäin. Jorma Luostarinen

RAJAN TURVANA Rajaa maamme rakkahinta Suomen mies nyt vartioi, eestä maansa, kodin, heimon kaikki alttiiks` antaa voi. Vainolainen julma, halpa lyödään maahan paatunut. Hurjemmin jos lyöpi kalpa, pian päättyy taistelut. Veljet valkohangillamme, kohti tulta kuumimpaa! Kaikki voimat ponnistamme takanamme kallis maa! Kotijoukot turvattomat seuraa meitä aatoksin, poikiansa, jotka ovat täällä näin mallihin. Talvi vaati raskaat lunnaat, mutta kaikki kestettiin, vallattiin kaikki kunnaat, uupumatta taisteltiin. Suomen kevät kohta koittaa, päämäärään päästy on. Vääryyden vallan voittaa kohta valta auringon. Riennä veikko riemumiellä rohkeasti taistohon, kohta ollaan voiton tiellä, rajat uudet saatu on. Tkm. Aatto Luostarinen 20 v. Petroskoi 1942

ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ Tämä runo on isäni kirjoittama kranaattien räiskeessä tykistön korsussa v. 1942 Petroskoissa Venäjällä, 250 km itään Outokummusta. Silloin oli jatkosota ja isäni oli 20-vuotias. Kirjoitus julkaistiin Viikonloppu-nimisessä lehdessä samana vuonna ja kirjoittaja palkittiin. Minä sain runon säilytettäväksi 50 vuotta sitten ja paperissa näkyy ajan patina. Muistan sen hetken Kuopiossa, kun minulle annettiin tuo runo- lappu. Olin silloin samanikäinen kuin isäni, papinkoulua käyvä nuorukainen, täynnä elämänvoimaa, innokkuutta opiskeluun ja valmis haastamaan uskovaiset ja papit kädenvääntöön teologisista hienouksista. Tuntemukseni liikkuivat silloin äärimmäisen erilaisisssa olosuhteissa verrattuna isääni. Enpä arvannut runon saa- dessani, että tulisin miettimään 50 vuotta myöhemmin nyt kirjoittamiani asioita! Se on pitempi aika kuin isäni koko elämä! Kun kuuntelen ja katselen sanomia sodista tänä päivänä, mieleeni tulee tuo runo: Miten samanlaista henkeä siinä onkaan kuin mitä tänään itsenäisyyspäivänä koetaan suomalaisissa kodeissa ja ihmisten sydämissä! Jatkosodan aikaan rajan tälläpuolen oli turva kuten tänään, koska nuoret pojat olivat henkensa uhalla turvaamassa maata. Isänmaallinen henki oli korkealla yhteisessä ahdingossa, kotia ja läheisiä tarvittiin, koska ne oltiin menettämässä. Aivan saman- lainen sydämen syke on tunnistettavissa tänään täällä Suomessa ja päivä päivältä se tunne voimistuu ja huolestuttaa: Nyt on vielä näin mutta maailman kuvia katsoessa ei tiedä kuka on seuraava. Isäni muisto herkisti minut tutkimaan mennyttä aikaa, yhteisiä asioita, avautumaan tunnoilleni, ja hyödyntämään isäni perintöä. Monin tavoin tulee kiitollinen mieli matkani jatkuessa elämäntiellä. Nyt näen enemmän mistä tulen. Jorma Luostarinen